nimeämiskäytännön

Nimeämiskäytännön tarkoittaa sääntöjä, ohjeita ja rakenteita, joiden avulla kohteille annetaan nimet samalla tavoin eri yhteyksissä. Tavoitteena on nimien pitkäikäisyys, yksiselitteisyys sekä yhteentoimivuus tiedoissa, järjestelmissä ja julkaisuissa. Nimeämiskäytäntöjä sovelletaan laajasti: tiedonhallinnassa, biotieteissä, kirjastotieteessä, karttamisessa, ohjelmistokehityksessä sekä kaupallisissa ja julkisissa yhteyksissä.

Keskeisiä elementtejä ovat kielen ja kirjoitusjärjestelmän valinta, merkitysten selkeys sekä käytettyjen merkkien ja rakenteiden rajoitukset. Nimiin liittyy usein lisäksi säännöt vasen- ja oikeakäsittelyn, lyhenteiden sekä synonyymien hallintaan, sekä tapoja käsitellä monikielisyyttä, kulttuurisia herkkyyksiä ja vanhentuvia nimiä. Hallinnointi ja hyväksyntäprosessi voivat sisältää kustakin alasta erilliset nimeämisviranomaiset tai -neuvostot sekä versionointi- ja arkistointikäytännöt.

Esimerkkejä nimeämiskäytännöistä ovat biologian binomiaalinen nomenklatuuri, joka varmistaa lajin yksiselitteisen nimen; kemiallisen nimeämistavan IUPAC; maantieteellisten nimien ohjeistukset kansainvälisiltä ja kansallisilta toimijoilta kuten UNGEGN; sekä kirjastojen tai tietokantojen auktoriteettitiedostot ja nimistöt, kuten viittauskäytännöt ja metatietostandardit. Nimeämiskäytännöt kohtaavat haasteita monikielisyyden, politiikan sekä vanhojen nimien päivittämisen ja erityisesti yhteentoimivuuden parantamisen kanssa.

Näkökohtia ja lähestymistapoja ovat vakauden, palautettavuuden, selkeyden sekä kulttuurisen ja teknisen säädösten huomioon ottaminen. Lisätietoja löytyy alan standardeista, nimistöelämyksistä ja aineistojen semanttisista malleista.