monomereiden

Monomeerit ovat pienimolekyylisiä yhdisteitä, jotka voivat liittyä toisiinsa muodostamaan polymeereita. Ne sisältävät vähintään yhden reaktiivisen funktionaalisen ryhmän, jonka avulla ne voivat liittyä toisiinsa polymeroitumisessa. Polymeroituminen tapahtuu pääasiassa kahdella tavalla: additiopolymeroitumisessa (ketjumuodostus), jossa monomeerit liittyvät toisiinsa ilman sivuyhdisteitä; sekä kondensaatiopolymeroitumisessa (step-growth), jossa liittyminen vapauttaa pienen molekyylin, kuten veden.

Luonnollisia monomeereja ovat aminohapot proteiinien rakennusaineina, nukleotidit DNA:han ja RNA:han sekä monosakkaridit hiilihydraatteina. Syntetiset monomeerit kattavat laajan kirjon yhdisteitä, kuten etyleeni, styreeni, akrylaatit ja vinylkloridi, joista valmistetaan polyeteeniä, PVC:tä, polypropeenia ja polyesteriä. Monomeerien kemiallinen rakenne ja funktionaaliset ryhmät määrittävät, millainen polymeroituminen on mahdollista ja millaiset ominaisuudet polymerista kehittyvät.

Monomeerien valinnan vaikutukset ulottuvat sekä käsiteltävyyteen että polymerin fyysisiin ominaisuuksiin, kuten lujuuteen, joustavuuteen, lämpötilakestävyyteen ja kemialliselle vastustuskykyyn. Ketjutyyppinen (lineaarinen) versus ristiinlinkittynyt rakenne sekä ketjun pituus vaikuttavat lopulliseen materiaalin käytännöllisyyteen. Polymeeriteknologia hyödyntää näitä suhteita suunnitellakseen materiaaleja, jotka täyttävät tiettyjä käyttötarkoituksia pakkauksista rakennusmateriaaleihin ja bioteknologian sovelluksiin.