magnetoitumisen

Magnetoituminen on prosessi, jossa aine saa magneettisia ominaisuuksia ja voi säilyttää niitä. Yleensä magnetoituminen tapahtuu, kun materiaali altistuu ulkoiselle magneettikentälle tai kun sen magneettinen järjestys asettuu tukevasti rakenteellisten tekijöiden vaikutuksesta. Ferromagneettiset aineet, kuten rauta, nikkeli ja koboltti sekä niistä valmistetut seokset, voivat magnetoitua pysyvästi. Näissä aineissa magneettiset momentit muodostavat pieniin alueisiin jaetun domain-ryhmän, jonka sisällä momentit ovat samansuuntaisia.

Kun ulkoinen kenttä kasvaa, domainit kääntyvät ja momentit asettuvat kentän suuntaan, jolloin kokonaismagneettisuus kasvaa. Kentän poistaminen ei aina palauttele aloitustilaa; osa magnetoitumisesta saattaa jäädä, mikä näkyy jäämagnetoitumisena. Hysteresis-käyrä kuvaa magneettisen momentin riippuvuutta aiemmin sovelletusta kentästä.

Curie-lämpötila on lämpötila, jonka yläpuolella ferromagneettinen järjestys katoaa ja magnetoituminen heikkenee tai loppuu. Magnetoituminen voidaan aikaansaada useilla tavoilla: suora magneettikenttä, sähkövirta käämin läpi (elektromagneetit), tai lämpökäsittely magneettikentän kanssa (magnetointitekniikat). Käytännössä magnetoituminen on keskeinen ominaisuus monissa sovelluksissa, kuten moottoreissa, generaattoreissa, tallennuslaitteissa ja magneettisissa käsittelymenetelmissä.

Demagnetisaatio voi tapahtua ajan myötä, lämpötilan kohoamisen, mekaanisen rasituksen tai voimakkaan vastakentän vaikutuksesta, jolloin materiaali menettää suurimman osan magneettisesta momentistaan.