magneettikuvantamisessa

Magneettikuvantaminen (MRI) on lääketieteellinen kuvantamismenetelmä, joka hyödyntää erittäin voimakasta pysyvää magneettikenttää sekä radiofrekvenssipulsseja. Protoneja, erityisesti vetyionien ytimiä, asettuu magneettikentän suuntaisiin tiloihin. RF-pulsit saavat ytimet poikkeamaan tästä tilasta ja palautumaan takaisin; palautumisesta syntyvä signaali mitataan ja gradienttien avulla paikallistetaan sekä erotellaan kudostyypit. Larmorin taajuus riippuu kentän voimakkuudesta, ja erilaisilla kuvapainotuksilla sekä sekvensseillä voidaan korostaa eri kudoksia. Yleisiä kuvankäsittelymalleja ovat T1-, T2- ja FLAIR-kuvat sekä difuusion ja perfuusio-seurannat, joita käytetään muun muassa aivokuoren, selkärangan, nivelten ja sisäelinten kuvantamisessa.

Magneettikuvaus ei yleensä käytä ionisoivaa säteilyä, toisin kuin röntgen- tai CT-kuvaukessa. Tämä mahdollistaa toistuvat tutkimukset ja usein paremman pehmeiden kudosten kontrastin. Potilaan tulee kuitenkin olla paikallaan ja kaikille metallisille esineille sekä laitteille on käytännön turvallisuussyyt metallin vaikutuksen vuoksi; ferromagneettiset implantit, kardioverter- ja stimulaattorit sekä tietyt klipsit voivat estää tutkimuksen tai aiheuttaa vaaratilanteita magneettikentässä. Lisäksi claustrofobia, munuaisten toiminnan heikentyminen ja gadolinium-pohjaisten kontrastiainesten käyttöön liittyvät riskit on otettava huomioon.

Kontrastiainesten käytöstä voidaan harkita gadolinium-pohjaista lääkeainetta, joka parantaa joitakin kuvia. Munuaisten vajaatoiminta lisää harvinaisia komplikaatioita, kuten nefrogenisen systeemisen fibroosin riskiä, ja valintoja harkitaan potilaskohtaisesti. MRI on keskeinen kuvausmenetelmä neurologian, onkologian, radiologian ja lääketieteen muiden alojen osalta.

Historiaan voidaan mainita, että magneettikuvantaminen kehittyi 1970-luvuilla ja yleistyi 1980-luvulla, kun tekniikat ja lainsäädäntö kehittyivät, ja siitä on tullut vakiintunut diagnosointiväline monilla lääketieteen osa-alueilla.