lisääntymisisolaatiomekanismeina

Lisääntymisisolaatiomekanismit ovat biologisia ominaisuuksia, jotka estävät eri lajien yksilöitä lisääntymästä keskenään menestyksekkäästi. Nämä mekanismit ovat keskeisiä lajiutumisessa, prosessissa, jossa uusia lajeja syntyy. Ne voidaan jakaa kahteen pääryhmään: esisynnytykselliset ja jälkisynnytykselliset eristymismekanismit.

Esisynnytykselliset eristymismekanismit estävät hedelmöitystä tai syntyvien jälkeläisten syntymistä. Näitä ovat esimerkiksi maantieteellinen eristyminen, jossa populaatiot elävät erillään eivätkä voi kohdata toisiaan. Käyttäytymiseen liittyvät eristymismekanismit estävät parinmuodostusta eri lajien välillä erilaisten soidinmenojen tai lisääntymisajankohtien vuoksi. Mekaaniset eristymismekanismit estävät pariutumisen fyysisesti erilaisten sukupuolielinten muotojen vuoksi. Sukusolujen yhteensopimattomuus, jossa eri lajien sukusolut eivät voi hedelmöittää toisiaan, on toinen esisynnytyksellinen mekanismi.

Jälkisynnytykselliset eristymismekanismit estävät onnistuneen lisääntymisen sen jälkeen, kun hedelmöitys on tapahtunut. Tällaisia ovat esimerkiksi hybridikuolleisuus, jossa risteymäyksestä syntyvät jälkeläiset eivät selviydy tai kuolevat ennen sukukypsyyttä. Hybridisteriliteetti, jossa risteymäyksestä syntyneet jälkeläiset ovat steriilejä, kuten naarassuolla ja uroshiirellä syntyneet risteymät. Myös hybridin epäonnistuminen, jossa risteymäyksestä syntyneet jälkeläiset ovat eläviä ja lisääntymiskykyisiä, mutta niiden jälkeläiset ovat epäkelpoja tai kuolevat, on jälkisynnytyksellinen mekanismi. Nämä mekanismit varmistavat, että eri lajit pysyvät erillisinä ja ylläpitävät geneettistä eheytensä.