kosteuspitoisuusmittauksesta

Kosteuspitoisuusmittaus tarkoittaa veden massaprosentin määrittämistä näytteessä. Se kuvaa, kuinka suuri osa näytteen kokonaismassasta on vettä. Kosteuspitoisuus vaikuttaa tuotteen ominaisuuksiin kuten vakauteen, säilyvyyteen ja toimivuuteen, ja mittaustavan valinta perustuu näytteen koostumukseen sekä käyttötarkoitukseen. Tavoitteena on saada luotettava, toistettava ja vertailukelpoinen tulos.

Yleisimmät mittausmenetelmät ovat kuivausmenetelmä (loss on drying), Karl Fischer -menetelmä sekä ei-destruktiiviset mittausmenetelmät kuten resistanssi- ja kapasitanssimittaukset sekä infrapunan (NIR/IR) kalibroituja mittauksia. Kuivausmenetelmä perustuu näytteen kuivaamiseen määrätyn ajan ja lämpötilan alla, kunnes massa on vakio; kosteus lasketaan massan menetyksen perusteella. Tämä menetelmä soveltuu monille kiinteille ja puolikiinteille näytteille, mutta herkät aineet, haihtuvat komponentit tai epäpuhtaudet voivat vaikuttaa tulokseen. Karl Fischer -menetelmä mittaa veden määrää kemiallisen reaktion avulla, ja sitä käytetään erityisesti vesipitoisuuden tarkkaan mittaukseen nesteissä sekä joissakin kiinteissä näytteissä; vaatii kemikaaleja ja tarkkaa kalibrointia. Resistanssi- ja kapasitanssimittaukset sekä NIR/IR-spektroskopia ovat nopeita, ei-destruktiivisia vaihtoehtoja, jotka edellyttävät kalibrointia ja näytteen ominaisuuksien tuntemista.

Käytännön huomioita ovat näytteen homogeenisuus, kosteusprofiilit, näytteen koko ja kosteusjakautuma, mittauslämpötila sekä ilmanvaihto. Sopivan menetelmän valinta riippuu materiaalista ja olosuhteista. Eri teollisuudenalat, kuten elintarvikkeet, lääkkeet, rakennusmateriaali ja paperi, noudattavat usein kansainvälisiä standardeja (ISO, ASTM, DIN), jotka ohjaavat mittausmenetelmiä ja raportointia. Kosteuspitoisuusmittaus on keskeinen laadunvarmistus- ja prosessinhallintatyökalu monilla aloilla.