konserttoja

Konserttoja ovat musiikilliset teokset, joissa yksi tai useampi sooloesiintyjä esiintyy orkesterin säestyksellä. Ne korostavat sooloesittäjän vuorovaikutusta orkesterin kanssa sekä tarjoavat tilaa virtuositeetille ja ilmaisunvaihtelulle.

Juuret ovat Barokin ajassa konsertto grosso -muodossa, jossa kontrasti syntyi kahden soittajaryhmän (concertino ja tutti) välillä. Barokkisäveltäjät kuten Vivaldi ja Bach kehittivät näitä rakenteita. Klassisen kauden aikana yksittäinen soolo sai entistä keskeisemmän roolin, ja säveltäjät kuten Mozart ja Beethoven kehittivät kokonaisuuksia, joissa soolo ja orkesteri ovat vuoropuhelussa. Romantiikka sekä 20. vuosisadan musiikki laajensivat konserttoja uusille instrumenteille ja ilmaisuille.

Konserttoja voidaan jakaa solokonserttoihin (yksi soolo) sekä usean sooloesittäjän konserttoihin, kuten double concerto (kaksi sooloa) tai triple concerto (kolme sooloa). Niitä on kirjoitettu monille instrumenteille, esimerkiksi viululle, pianolle, sellolle sekä yhteissoitinyhteistyöhön.

Rakenne vaihtelee aikakausittain, mutta perinteisesti konserttoissa on kolme liikettä: nopea–hidas–nopea. Barokkina korostuvat ritornello-teemat ja vuorovaikutus, kun taas laternissa rakenne keskittyy usein sooloimprovisaatioon (cadenzat) sekä tiukempaan vuoropuheluun orkesterin kanssa. Modernit konsertot voivat omaksua erilaisia rakenteita ja tyylilajeja.

Tunnettuja esimerkkejä ovat Vivaldin Le quattro stagioni -viulukonserttojen sarja, Mozartin piano-konsertot (esim. No. 21), Beethovenin pianokonsertti No. 5 (Emperor), Sibeliuksen Viulukonserto, sekä Brahmsin kaksin- ja pianokonsertot sekä Prokofjevin ja Shostakovichin konsertonumerot.