kompleksointiyhdisteiden

Kompleksointiyhdisteet ovat yhdisteitä, joissa metalliatomi tai -ioni on sitoutunut useisiin ligandeihin siten, että syntyy koordinointisidoksia ympärille muodostuvaan koordinointikuoreen. Tyypillisesti keskukset ovat siirtymämetalleja, mutta komplekseja muodostavia metalliyhdisteitä esiintyy myös muissa ryhmissä. Ligandit voivat olla yksittäisiä (monodentaattiligandeja) tai useita sitoutumiskohtia tarjoavia (multidentaattiligandeja). Koordinaation numero riippuu siitä, kuinka monta sitoutumiskohtaa ligandit antavat, ja se on tyypillisesti 4–6, harvoin suurempi.

Rakenne ja ominaisuudet määräytyvät ligandeista sekä metallin elektronisestä rakenteesta. Monodentaattiligandi voi sitoa yksittäisen elektroniparin, kun taas multidentaattiligandi voi asettaa useita sitomiskohtia ja muodostaa ns. chelaatteja, jotka tekevät komplekseista usein vakaampia. Väri, magnetismi ja reaktiokyky riippuvat keskellä olevan metallin d-orbitaalirakenteesta sekä ligandtien sähkömieltymyksistä ja steriikasta. Esimerkkejä monodentaattiligandeista ovat H2O, NH3 ja Cl−, kun taas esimerkkejä multidentaattiligandeista ovat en (ethylene diamine) ja EDTA.

Käyttö ja luokittelu: kompleksointiyhdisteet ja niiden muodostuminen voidaan luokitella mononukleaarisiin ja polynukleaarisiin komplekseihin sekä epäorgaanisiin että organometallisisiin yhdisteisiin. Ne syntyvät ligandeista suoritetuilla substituutio- tai redoxireaktioilla sekä koordinaatiokierroksissa. Tärkeä sovellusalue on komplxometria, jossa kompleksoituminen mahdollistaa metallien määrän analysoinnin; käytetään esimerkiksi EDTA-titraatioissa. Biologiassa kompleksiyhdisteet ovat keskeisiä esimerkiksi hemoproteiineissa ja klorofyllissä sekä metallien kuljetuksessa ja säätelyssä. Historiaan vaikuttajana on ollut Alfred Werner, jonka work merkitsi koordinointikemian syntyä.