kirkonkellot

Kirkonkellot ovat kirkontorneissa sijaitsevia kelloja, joita käytetään sekä jumalanpalvelusten kutsumiseen että ajan ilmoittamiseen sekä erilaisten tilaisuuksien merkkaukseen. Niiden ääni kantautuu yhteisöön ja on kuulunut monien paikkakuntien elämään jo vuosisatoja. Kellonsoittoperinne liittyy sekä liturgiseen käytäntöön että paikalliseen kulttuuriin, ja soittopaikat sekä käytännöt voivat vaihdella kirkosta toiseen.

Kellot valmistetaan pääasiassa pronssista, eli kellometallista, jonka koostumus on tyypillisesti noin 75–80 prosenttia kuparia ja 20–25 prosenttia tinia. Kellon muoto, paksuus ja rakennus vaikuttavat siihen, millaista sointua kello antaa. Kellot asennetaan tornin ulkoneviin osiin, ja niiden sisäpuolella on iskuri tai kytkimet, jotka aiheuttavat soinnin iskun seurauksena. Kellot soivat yksittäisinä sävelinä tai säätelyn mukaan eri aikaan, ja suurimmat kellot voivat olla osa kokonaisuutta kuten carillon.

Soitto tapahtuu sekä perinteisesti käsin köysillä että automatisoiduilla järjestelmillä. Kelloja voidaan viedä köysillä, jolloin soittaja vetää vuorollaan hankkia torniin kuuluvan äänen; suurissa kirkoissa käytetään usein mekaanista tai sähköistä automaattijärjestelmää, joka voi esittää tuntilähetyksiä tai erikoisohjelmia. Joillakin kirkoilla on lisäksi useista kelluista koostuva carillon tai pienempi kellopel, jota soitetaan näppäimistön tai ohjelmoidujen ohjelmien avulla.

Kirkonkellot ovat osa kulttuuriperintöä ja paikallista yhteisöä. Niiden kunnossapito ja restaurointi ovat usein kirkkoyhteisön ja vapaaehtoisten vastuulla, ja monet kellot ovat suojeltuja historiallisia kohteita. Nykyisin monessa kirkossa käytetään sekä perinteistä että sähköistä soittolaitteistoa, mutta ääni säilyy tärkeänä signaalina ja symbolina paikkakunnan ajalle.