kiiltoisuuden

Kiiltoisuus tarkoittaa pintojen kykyä heijastaa valoa spekularisesti, jolloin syntyy kiiltävä ja heijastava ilme. Se on erottuva piirre, joka kertoo kuinka paljon valoa palautuu suoraan vastauskeltaan kuin diffuse ( hajautettu) heijastuminen. Kiiltoisuus ei perustu pelkästään väriin vaan ennen kaikkea pinnan mikro- ja nano-asteen tekstuuriin sekä kerrosten koostumukseen.

Fysikaalisesti kiiltoisuus riippuu pinnan karheudesta sekä materiaalin ja mahdollisten kerrosten optisista ominaisuuksista, kuten taitekerroin. Tasainen, mikroskooppisen sileä pinta heijastaa valoa enemmän suuntaan kuin epätasainen pinta, joka hajottaa valon ja vähentää kiiltoisuutta. Myös käyttämä pigmentointi, kerrosten paksuus ja pinnan puhtaus vaikuttavat kiiltoisuuteen. Eri valonlähteet ja katsojakulmat voivat muuttaa havaittua kiiltoisuutta.

Mittaus tapahtuu usein glossometrillä, joka mittaa spekularista heijastusta määritetyllä kulmalla ja antaa tuloksen kiiltoisyyskertoina tai gloss-yksiköissä (GU, gloss units). Yleisimmät mittauskulmat ovat 20°, 60° ja 85°. Arvot voivat vaihdella suuresti riippuen roiske, lakka, maalipinta, muovi- tai paperipinnan tyypistä sekä mittausolosuhteista.

Sovelluksissa kiiltoisuutta käytetään valvomaan visuaalista ilmettä ja toiminnallisuutta: maaleissa ja pinnoitteissa, muovissa, paperissa, kosmetiikassa ja tekstiileissä. Korkea kiiltoisuus ei aina ole toivottua, sillä se voi paljastaa naarmuja tai sormenjälkiä, kun taas matalampi kiiltoisuus voi parantaa anti-silmin tai vähentää heijastusta. Kiiltoisuus liittyy tiiviisti ulkonäköön ja käytännöllisiin vaatimuksiin.