keratiinisoitumisen

Keratiinisoituminen on ihon epidermisen keskeinen erilaistumisprosessi, jossa basal-kerroksesta lähtevät keratinosyytit etenevät ylöspäin stratum corneumiin, kypsyvät ja lopulta kuolevat muodostaen tiiviin, vettähylkivän sarveiskerroksen. Tämä kerros muodostaa ihon vesieristeen ja suojaa elimistöä mekaanisilta vaurioilta sekä veden haihtumiselta.

Normaali keratiinisoituminen etenee siten: basal-kerroksessa syntyvät kantasolut proliferoivat, siirtyvät stratum spinosumiin ja erilaistuvat. Stratum granulosumissa soluissa kehittyvät keratohyalingranulaatit sekä profilagriini, jotka jalostuvat filaggriniksi. Lopulta solut menettävät tuman ja täyttyvät keratiinista; muodostuu stratum corneumin sarveistunut kerros. Ulkoinen kalvo rakentuu cornified-envelopeen involucrin- ja lorikriinin sekä muiden proteiinien avulla, ja lipidit lamellaarisista kappaleista vahvistavat vesieristystä.

Keratinisoitumisen säätelyyn vaikuttavat useat signaalireitit sekä genetiikka. Notch- ja p63-signaalit sekä retinoidit osallistuvat erilaistumisen kontrolliin, ja ympäristötekijät voivat muuttaa prosessin nopeutta. FLG-geenin mutaatiot heikentävät kosteuden säilymistä ja liittyvät atooppisiin ihottumiin sekä kuivuuteen. TGM1:n ja muiden proteiinien muutokset voivat johtaa virheelliseen cornified-enveloiden muodostumiseen, mikä näkyy liiallisena tai puutteellisena keratinisoitumisena.

Kliinisesti keratinisoitumisen häiriöt ilmenevät hyperkeratoosina tai parakeratoosina, esimerkiksi ichthyosis-ryhmät, palmoplantarinen keratoosi ja psoriaasi. Diagnoosi perustuu kliiniseen kuvaan ja ihon biopsaajaan; histologia osoittaa hyperkeratoosia ja/tai parakeratoosia sekä muuttunutta erilaistumisjaksoa. Hoito keskittyy ihon kosteuden ylläpitoon, keratolyyttisiin aineisiin sekä normaalin erilaistumisen tukemiseen retinoideilla tai muilla lääkkeillä yksilöllisesti.