kemikaalipitoisuudet

Kemikaalipitoisuudet kuvaavat tietyn kemikaalin määrän suhteessa toiseen aineeseen tai tilavuuteen. Pitoisuus voidaan ilmoittaa eri yksiköin riippuen mittauskohteesta ja ympäristöstä, ja se voi viitata massaan, molaariseen määrään tai tilavuusprosenttiin. Yleisiä ilmaisumuotoja ovat massapitoisuus (esim. mg/L, g/L), molaarinen pitoisuus (mol/L, M) sekä massan tai tilavuuden osuus (ppm, mg/kg, vol% tai wt%). Eri konteksteissa käytetään myös mg/m3 ilmakehässä.

Käyttökontekstit vaihtelevat ympäristön, teollisuuden ja kuluttajatuotteiden mukaan. Kemikaalipitoisuuksia mitataan ympäristössä (vesi, ilma, maaperä), teollisuusliuoksissa, kuluttajatuotteissa sekä lääke- ja farmakologiassa. Pitoisuuksien tunteminen on olennaista laadunvarmistuksessa, turvallisuudessa sekä lainsäädännön noudattamisessa.

Mittausmenetelmät kattavat näytteenoton ja esikäsittelyn sekä kalibroinnin ja laadunvalvonnan. Laboratoriossa käytetään muun muassa UV-Vis-spektroskopiaa, atomivoimahävikö (AAS), ICP-OES/ICP-MS sekä ionikromatografiaa, HPLC:tä tai GC:tä pitoisuuksien määrittämiseen. Joihinkin sovelluksiin soveltuvat johtavuusmittaukset sekä muut fysikaaliset tai kemialliset analyyttiset tekniikat.

Laatu ja tulkinta perustuvat raja-arvoihin, epävarmuuksiin ja virhelähteisiin. Matriisi- ja interferenssivaikutukset on huomioitava sekä noudatettava kalibrointi- ja laadunvarmistuskäytäntöjä.

Regulaatio ja ohjeet määrittelevät usein tavoite- ja raja-arvoja sekä raportointivaatimuksia. Esimerkkejä ovat WHO:n vedenlaatuohjeet, EU:n juomaveden direktiivi sekä ilmanlaatu- ja työturvallisuusstandardit. Nitrattipitoisuudet juomavedessä ovat yleinen esimerkki, ja monissa maissa tavoitearvona käytetään noin 50 mg/L nitrata (NO3-).