implantoituminen

Implantoituminen on hammaslääketieteessä käytetty termi, jolla tarkoitetaan keinotekoisen hampaankärjen eli implantin sijoittamista leukaluuhun ja sen kiinnittymistä luuhun osseointegroitumisen avulla. Yleisimmin implantit valmistetaan titaanin tai titaaniseoksista, ja ne voivat tukea yksittäisiä kruunuja, sillan osuuksia tai koko hammasproteesia.

Prosessi alkaa hoidon suunnittelulla ja kuvantamisella (röntgenkuvat, CT). Implantointi voidaan tehdä yhdessä tai kahdessa vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa implantti upotetaan luuhun; paranemisaika eli osseointegroituminen kestää muutamista viikoista useaan kuukauteen. Tämän jälkeen kiinnitetään abutmentti ja valmistellaan lopullinen hammasproteesia. Joissain tapauksissa voidaan asettaa tilapäinen kruunu välittömästi.

Käyttötarkoitukset: yksittäisen hampaan korvaaminen, useamman hampaan tukeminen kuten silta tai kokonaisen proteesin vakauden parantaminen. Implantit voivat parantaa purentaa, puhetta ja ulkonäköä sekä säilyttää leukaluun lujuutta.

Vaarat ja rajoitteet: mahdollisia komplikaatioita ovat peri-implantitti (tulehdus implantin ympärillä), implantin epäonnistuminen sekä läheisten rakenteiden vauriot. Riskitekijöitä ovat tupakointi, huono suu- ja yleisterveys sekä riittämätön luiden määrä tai laatu. Ennen hoitoa voidaan tarvita luun vahvistamista tai sinuksen nostamista.

Historia ja vaikutus: osseointegroitumisen käsite ja käytäntö kehitettiin Branemarkin tutkimuksissa 1950–1960-luvuilla, ja sen jälkeen implantteja on käytetty laajasti korvaamaan menetettyjä hampaita ympäri maailmaa. Menestys riippuu hoidosta, jälkihoidosta ja potilaan elintavoista, mutta pitkällä aikavälillä tulokset ovat usein hyviä.