ilmasodankäynti

Ilmasodankäynti on ilmavoimien taistelutilanne, jossa kaksi tai useampi ilma-alus kamppailee ilmatilasta saavuttaakseen etulyöntiaseman, eliminoidakseen vastustajan kyvyn toimia tai suojatakseen omat kohteensa. Tavoitteisiin kuuluu vastustajan ilmavoiman tuhoaminen, ilmatilan hallinta sekä ohjus- ja asejärjestelmien torjuminen. Taistelu voi kohdistua sekä lähitaisteluun että pitkän kantaman asein käytäviin operaatioihin.

Historian kuluessa ilmasodankäynti on kehittynyt varhaisista lähitaisteluista nykypäivän monimutkaisiin verkottuneisiin taisteluihin. Ensimmäisen maailmansodan aikaan ilmataistelut perustuivat lähitaisteluihin ja käsikäyttöisiin aseisiin. Toisen maailmansodan aikana taistelut kehittyivät, saavutettiin suurempi nopeus ja tekninen monimutkaisuus. Jet-aikakaudella nopeus ja suorituskyky muokkasi taistelua edelleen. 1970–80-luvulla otettiin käyttöön pitkän kantaman ohjukset, mikä mahdollisti Beyond-Visual-Range -taistelun. 1990-luvulta eteenpäin verkottunut sodankäynti ja edistynyt sensoriteknologia ovat muuttaneet ilmasodankäyntiä entistä tietopohjaisemmaksi ja nopeammaksi.

Nykyilmasodankäynti yhdistää sekä lähitaistelun että BVR-taistelun. Tärkeitä tekijöitä ovat edistyneet sensorit (kuten AESA-radarit ja IRST), datalink-verkot, kyky yhdistää useita asejärjestelmiä ja ilma-aluksia sekä tilannekuvan jakaminen reaaliajassa. Miehitetyt ja miehittämättömät ilma-alukset voivat toimia yhdessä. Taistelu nojaa usein energiamaneuveriteetin periaatteisiin: koneen kyky ylläpitää etua nopeudessa, suunnassa ja energiassa vaikuttaa taistelun lopputulokseen.

Koulutus ja harjoittelu painottuvat simulointeihin, koelentoihin sekä aggressor-ohjelmiin, joissa harjoitaan vastustajan taistelutaktikoita ja verkottuneen taistelun koordinointia.