happipitoisuutta

Happipitoisuus tarkoittaa hapen määrää tietyssä järjestelmässä. Sillä viitataan yleisesti kahteen kontekstiin: vettä koskeva liuenneen hapen pitoisuus sekä veren tai kudosten hapenkuljetuksessa tarvittava hapen määrä elimistössä. Käsite on keskeinen sekä ympäristötieteissä että biolääketieteessä.

Veden liuennutta hapen pitoisuutta mitataan yleensä mg/L tai prosenttina veden kyllästymisestä hapella. Mittaukseen käytetään esimerkiksi Winklerin titrausta tai sähköisiä/optisia hapenantureita. Happipitoisuuteen vaikuttavat lämpötila, paine sekä veden sisältämät orgaaniset yhdisteet ja epäorgaaniset yhdisteet.

Toimiessaan vesiekosysteemeissä happipitoisuus on elintärkeä osa hapenkulutusta; riittävä DO mahdollistaa kalojen, äyriäisten ja bakteerien hengityksen sekä biofilmin ja hajoamisprosessien normaalin toiminnan. Lämpötilan noustessa DO pudotuu; rehevöityminen voi aiheuttaa nopeasti muuttuvia happiolosuhteita ja kehittyä tummiin, hypoksiaa aiheuttaviin tiloihin.

Biologiassa ja kliinisessä kontekstissa hapen kokonaismäärä kytkeytyy veren hapetuskapasiteettiin. Veren hapen pitoisuutta ja kyllästymistä kuvataan CaO2:lla ja SaO2:lla, joita mitataan veren kaasuanalyyseillä ja pulssioksimetrialla.

Happipitoisuuden seuranta ja hallinta ovat keskeisiä vesienhoidossa sekä kliinisessä hoidossa. Vesistöt voivat vaatia aerointia, veden laadun parantamista sekä ravinnepitoisuuksien vähentämistä happipitoisuuden ylläpitämiseksi. Ilmastonmuutos ja rehevöitys voivat pahentaa DO-tilanteita.