hapenpuutteesta

Hapenpuute tarkoittaa tilaa, jossa kudosten hapensaanti on riittämätöntä. Se voi johtua monista syistä ja esiintyy erilaisissa muodoissa; yleisin käsite on hypoksia, jolloin kudosten hapetuksen määrä on alhainen. Hapenpuute voidaan jakaa tyyppeihin: hypoksinen hapenpuute johtuu alhaisesta veren hapen osapaineesta tai keuhkojen kyvystä siirtää happea; aneminen hapenpuute johtuu hemoglobiinin tai sen toiminnan puutteesta; kiertopohjainen (verenkiertoon liittyvä) hapenpuute johtuu riittämättömästä verenkierron toiminnasta; histotoksinen hapenpuute johtuu solujen kyvyn käyttämisestä hapesta, esimerkiksi joidenkin myrkytysoireiden vuoksi.

Oireet riippuvat hapenpuutteen ajasta ja laajuudesta. Yleisiä merkit ovat hengenahdistus, nopea hengitys, sydämen sykkeen nopeutuminen, sekavuus tai huimaus, päänsärky sekä ihon ja limakalvojen kalpeus tai sinertävä sävy (syanoosi) vakavassa tapauksessa.

Diagnoosi perustuu kliinisiin oireisiin sekä mittauksiin kuten pulssioksimetriasta (SpO2) saatava hapetuneisuus, verikaasunmittauksiin (ABG) ja hemoglobiinin määrään sekä mahdollisiin keuhkojen kuvantamismenetelmiin. Arvioon liittyy myös verenkierron ja keuhkojen tilan tarkka selvittäminen.

Hoito kohdistuu ensin hapensaannin turvaamiseen ja syyn poistamiseen. Happea annetaan tarvittaessa maskin kautta 96–100-prosenttisena tai tehostetusti hengityslaitteiden avulla. CO- hapenpuutteen hoidossa käytetään 100 prosenttisen hapen antamista ja joskus hyperbaarista hapenkohtausta. Anemiaa hoidetaan transfusioneilla tai muulla hoitomuodolla, ja muita syitä hoidetaan niiden mukaan.

Ennaltaehkäisy perustuu riskien hallintaan: kroonisten keuhkosairauksien asianmukainen hoito, altistumisen välttäminen korkealla ilmanpaineella sekä asianmukainen happea tarvitsevien potilaiden seuranta. Hapenpuute on aina lääketieteellinen hätätilanne, mikä vaatii nopeaa arviointia ja hoitoa.