etämittausmenetelmissä

Etämittausmenetelmät, suomeksi myös kaukokartoitus, viittaavat joukkoon tekniikoita ja prosesseja, joiden avulla kerätään tietoa kohteista tai ilmiöistä ilman suoraa fyysistä kontaktia. Menetelmät perustuvat yleensä sähkömagneettisen säteilyn, kuten valon, infrapunan tai mikroaaltojen, mittaamiseen. Säteily voi heijastua, lähettyä tai absorboitua mitattavasta kohteesta, ja näitä muutoksia analysoimalla saadaan tietoa kohteen ominaisuuksista.

Yleisimpiä etämittausmenetelmiä ovat optinen kaukokartoitus, joka hyödyntää näkyvää valoa ja infrapunasäteilyä, sekä tutkamenetelmät, jotka käyttävät mikroaaltoja. Eri aallonpituudet vuorovaikuttavat aineiden kanssa eri tavoin, mikä mahdollistaa erilaisten kohteiden ja niiden ominaisuuksien tunnistamisen. Esimerkiksi kasvillisuuden terveydentilaa voidaan arvioida sen heijastaman infrapunasäteilyn perusteella.

Etämittausmenetelmiä käytetään laajalti monilla eri aloilla. Maantieteellisessä tiedonhaussa ja ympäristötutkimuksessa niillä seurataan esimerkiksi metsien kattavuutta, veden laatua ja maaperän kosteutta. Ilmatieteessä kaukokartoituksella tutkitaan pilvisyyttä, lämpötilaa ja ilmakehän koostumusta. Muita käyttökohteita ovat geologia, maanviljely, merentutkimus ja kaupunkisuunnittelu. Etämittauslaitteita voidaan asentaa lentokoneisiin, satelliitteihin tai drooneihin, joiden avulla voidaan kattaa suuria alueita tehokkaasti.