epäorganiisiin

Epäorganiisiin viittaa kemian ala sekä adjektiivi, jolla kuvataan aineita, jotka eivät kuulu orgaaniseen kemiaan. Epäorgaaniset yhdisteet kattavat laajan kirjon aineita: kiteitä, suoloja, oksideja sekä metallien ja epämetallien yhdisteitä sekä monia koordinointi- ja kompleksiyhdisteitä. Yleisesti niitä pidetään sellaisina, joissa ei ole pääasiallisesti hiili–vety-sidoksia, vaikka poikkeuksia esiintyy; esimerkiksi hiilidioksidi, karbonaatit ja monet syanidit katsotaan usein epäorgaanisiksi.

Rakenne ja ominaisuudet vaihtelevat suuresti: epäorgaanisilla yhdisteillä voi olla ioninen, molekulaarinen tai metallinen luonne. Ne esiintyvät usein kiinteinä huoneenlämpötilassa, niillä on laaja sulamispistealue ja monissa tapauksissa ne liukenevat veden kaltaisissa liuottimissa. Reaktiivisuus vaihtelee, mutta niillä on keskeinen rooli sekä luonnonmateriaalien että teollisuuden prosessien kannalta.

Käyttö ja ala-alueet kattavat muun muassa koordinaatio- kemian, bioinorgaanisen kemian sekä epäorgaanisen materiaalien kemian. Sovelluksia esiintyy lannoitteissa, rakennusmateriaaleissa, katalyytteinä, lasi- ja keramiikkatuotteissa sekä elektroniikassa ja lääketieteessä.

Historia: Erottelu orgaanisen ja epäorgaanisen kemian välillä kehittyi 1700– ja 1800-luvuilla, kun tutkijat systematisoivat yhdisteiden luokittelua ja rakensivat käsitteellisiä malleja. Tärkeimpiä hahmoja olivat Jöns Jakob Berzelius, joka kehitti modernin luokittelun perusteet, sekä Alfred Werner, joka edisti koordinointikemian kehitystä. Epäorgaaninen kemi on sittemmin kasvanut keskeiseksi osa-alaa kemian teorioita ja sovelluksia.