elektronegatiivisista

Elektronegatiivisuus on kemiallinen ominaisuus, joka kuvaa atomin kykyä vetää sidoksessa olevien elektroniparien kohti itseään. Kyseessä ei ole suoraan mitattava suure, vaan käsite, joka hahmottaa miten elektronit jakautuvat kemiallisessa sidoksessa kahden atomin välillä.

Useita asteikkoja mittaamiseen. Pauliin asteikolla elektronegatiivisuusarvot ovat noin 0,7–4,0; korkein arvo kuuluu fluorille ja alhaisimpi suurimmille alkuaineille kuten cesiumille. Mullikenin asteikko määrittelee elektronegatiivisuuden Ionisaatioenergian ja elektronin vastaanoton entalpisin (EA) keskiarvona: χ = (I + EA)/2. Näillä lähestymistavoilla voidaan verrata atomien taipumusta vetää elektroneja.

Säännölliset trendit jaksollisessa järjestelmässä osoittavat, että elektronegatiivisuus kasvaa pituuden mukaan oikealle periodilla ja pienenee ryhmässä alas päin. Tämä johtuu suuremmasta ydinvarauksesta ja pienemmästä atomi-sädevaikutuksesta oikealle siirryttäessä sekä elektroniksiin kurotun ulkokuoren energian rakenteen muutoksista. Fluori on yksi elektronegatiivisimmista atomeista, kun taas alkuaineet ryhmissä 1 ja 2 ovat yleensä vähemmän elektronegatiivisia.

Ominaisuutta käytetään laajasti kemiallisen sidoksen luonteen ennustamiseen, esimerkiksi sidoksen polariteetin, dipolimomentin ja yhdisteen happamuuden tai reaktiivisuuden arviointiin. Elektronegatiivisuus on matemaattinen ja ilmiöiden tulkintaan liittyvä käsite, ei itsessään mitattavissa oleva erillinen suure.