biodegradoitavuus

Biodegradoitavuus, eli biohajoavuus, kuvaa materiaalin kykyä hajota biologisten prosessien vaikutuksesta. Yleensä hajoamisen lopputuotteita ovat hiilidioksidi, vesi ja biomassa. Biodegradoitavuus riippuu sekä materiaalin kemiallisesta rakenteesta että ympäristöolosuhteista, kuten lämpötilasta, kosteudesta ja mikrobiaktiivisuudesta.

Eri ympäristöt vaikuttavat hajoamiseen eri tavoin. Maaperässä ja vedessä hajoaminen voi vaatia erilaisia olosuhteita kuin teollisessa kompostoinnissa, jossa käytetään kontrolloituja lämpötiloja ja runsaasti mikrobia. Siksi sama materiaali voi olla nopeasti biohajoava tietyissä oloissa, mutta hajoaa huomattavasti hitaammin tai ei lainkaan toisissa. Esimerkiksi luonnonkuidut ja tärkkelyspohjaiset materiaalit hajoavat usein nopeammin kuin monet synteettiset polymeerit; tietyt biopolymeerit kuten PLA voivat hajoaa pääosin teollisessa kompostoinnissa, ei luonnollisissa ympäristöissä.

Biodegradoitavuus ei tarkoita automaattisesti sitä, että materiaali on biohajoavaa missä tahansa ympäristössä. Siksi biohajoavuutta tarkastellaan usein kontekstissa: nopeasti biohajoava, yleisesti biohajoava tai lopullisesti biohajoava (mineralisaatio). Arviointi perustuu standardoituihin testauksiin, joissa mitataan esimerkiksi hiilidioksidin generated CO2 -vapaa, massan vähenemistä tai hapenkulutusta tietyissä olosuhteissa.

Standardit ja sertifioinnit kuvaavat, missä olosuhteissa hajoaminen on todettu. Tunnettuja esimerkkejä ovat EN 13432 sekä ASTM- ja ISO-standardeja, jotka koskevat kompostoituvaa materiaalin hajoamista. On tärkeää huomata, että todelliset tulokset riippuvat olosuhteista, ja epäyhtenäiset olosuhteet voivat johtaa hajoamisen hidastumiseen tai siihen, ettei hajoamista tapahdu käytännössä.

Biodegradoitavuus liittyy läheisesti jätehuollon suunnitteluun ja ympäristövaikutuksiin. Sen arvo on suurin, kun olosuhteet on määritelty ja testit toteutettu asianmukaisesti, mutta tulkinta vaatii ymmärrystä käytettävissä olosuhteissa.