atonaalinen

Atonaalinen musiikki on sävellyksen suunta, jossa ei ole tunnistettavaa tonaalista keskusta eikä perinteistä kotisäveltä kuten tonaalisen harmonian toimivia suhteita. Sellaisessa musiikissa korostuu vakaumattomuus, jossa sointujen ja melodiakanavan järjestys ei perustu tonikan–dominanssin hierarkiaan. Atonaalisu voi ilmetä sekä vapaan, organisoitumattoman että järjestelmällisen lähestymistavan kautta.

Historian ja käytännön yhteydessä atonaalisuus kehittyi 1900-luvun alussa modernismin myötä. Keskeinen hahmo on Arnold Schönberg, jonka kokeilut johtivat pitkälti kohti atonaalisuutta ennen täyden 12-säveltekniikan (12-tone technique) kehittämistä. 12-säveltekniikassa kaikki kahdentoista puuttuvan sävelen luetellut pitch classit käytetään järjestyksessä ennalta määritellyssä sävelsarjassa, jota voidaan muokata mutta jonka järjestys on perusta teokselle. Atonaalisuus esiintyy myös vapaana, jolloin ei käytetä systemaattista sarjaa.

Merkittäviä säveltäjiä ovat Schönbergin ohella Alban Berg ja Anton Webern, jotka sovelsivat atonaalista estetiikkaa laajasti 1910–1930-luvuilla. Pierrot Lunaire (1912) ja Sprechstimme sekä Webernin pienimuotoiset, tiiviit teokset ovat esimerkkejä. Myöhemmät serialistiset suuntaukset, kuten 1950-luvun ja sen jälkeen, laajensivat atonaalisuutta sekä rytmiin että sävelaksoon.

Atonaalinen musiikki on ollut sekä kiistanaihe että merkittävä vaikutin modernismiin, muokaten 20. vuosisadan säveltäjien ajattelua ja käytäntöjä.