artikulatorisessa

Artikulatorisessa tarkoittaa liittymistä artikulaatioon, eli puheessa käytettävien äänteiden muodostumiseen suun ja hengitysteiden liikkeillä sekä asennoilla. Artikulaatio kuvaa, miten kielen, huulien, hampaiden, kitalaen, kovasiipisäkeiden ja kurkunpään omaavat roolit ja miten näiden osien asennot sekä yhteishäly vaikuttavat äänteiden tuottamiseen. Artikulatorinen foniikka on kielen tutkimuksen ala, joka painottaa äänteiden tuotantoprosessia ja niiden fyysisiä mekanismeja, toisin kuin akustinen foniikka, joka keskittyy ääniaaltoihin.

Tutkimuksessa artikulaatiota kuvataan paikan ja tavan perusteella: paikka viittaa siihen, missä osa kieltä hankautuu, kun taas tapa kuvaa sitä, miten äännettä syntyy (esimerkiksi plosiivi, frikatiivinen, nasal). Vokaalien artikulaatiossa olennaista on kielen asento (korkeus ja takaisuus), kun taas konsonanteissa huomio kiinnittyy usein kielen kärjen tai jalan ja hampaiden tai kitalakien välistä kohta- ja ilmavirran kontrolliin. Näitä kuvataan artikkelari- ja kartoitusmenetelmillä, kuten palatografiolla, ultraäänellä, MRI:llä sekä sähkö- ja paineanturitekniikoilla (EMA, EGG).

Käytännön sovellukset ulottuvat kieltenoppimisesta ja puheentunnistuksesta puheoppimis- ja kliinisiin tutkimuksiin, missä artikulatoriset tiedot auttavat ymmärtämään epäselvyyksiä, kehittämään puheentuottamisharjoitteita sekä parantamaan puhetta tukevaa teknologiaa ja kielten käsittelyä sekä kognitiivisessa että kliinisessä kontekstissa. Artikulatorista tutkimusta tehdään monin tavoin, ja sen tulokset usein yhdistyvät sekä fonologisiin malleihin että puheanturien kehittämiseen.