artikulaatiopaikoista

Artikulaatiopaikat ovat kielen, suun ja kurkun alueita, joissa konsonantin tuotannossa ilmavirta kohtaa rakenteen ja syntyy kapea sulku tai muu vastus. Näiden paikkojen mukaan konsonantit voidaan luokitella materiaalin sijainnin perusteella, mikä auttaa ymmärtämään, miten ääni muodostuu ja miten se eroaa muista äänteistä.

Yleisimmät artikulaatiopaikat ja esimerkit ovat:

- bilabiaalinen (huulet; p, b, m)

- labiodentiaalinen (huuli ja hammasreuna; f, v)

- dentalinen (hammaskaareen reuna; useimmiten englannin θ, ð)

- alveolaarinen (hammaskaari ja alveolaarinen alue; t, d, s, z, n)

- post-alveolaarinen (alveolaarisen ja kitalakiin lähestyvä alue; ʃ, ʒ, tʃ, dʒ)

- palataalinen (kieli nivoutuu vähän taaemmaksi; j)

- velaarinen (k, g, ŋ)

- uvulaarinen (kielenpohja koskettaa uvulaa; ʁ)

- glottaalinen (kurkku, varsinainen sulku; h, ʔ)

Artikulaatiopaikat voivat esiintyä sekä yksittäin että yhdessä; eri paikojen yhdistelmät sekä äänteen tavut ja soinnillisuus vaikuttavat siihen, miltä äänne kuulostaa. Koartikulaatio, jossa peräkkäisten äänteiden tuotanto vaikuttaa toisiinsa, on yleinen ilmiö: valittu paikka voi muuttua tai mukautua konsonantin ympärillä.

Käytännössä artikulaatiopaikat ovat keskeisiä fonetiikan osa-alueita. Taustana ne ovat osa kansainvälistä aakkostoa (IPA), jossa paikan luokitusta käytetään kuvaamaan ja vertailemaan erilaisten kielten äänteitä. Lisäksi eroavaisuudet paikoissa selittävät osaltaan kielen ääntämisen vaihtelua ja oppimisen haasteita.