artikulaatiopaikka

Artikulaatiopaikka on konsonanttiäänteen tuotannon keskeinen määritelmä. Se tarkoittaa sitä kohtaa hengitysteissä ja kielenosissa, jossa suurin ahtauma syntyy äänteen muodostuksen aikana. Paikka määrittää, millä alueella huulet, hampaat, kieli ja kurkku osallistuvat äänen synnytykseen. Artikulaatiopaikka on yksi konsonanttien tunnuspiirteistä, jota käytetään yhdessä tavassa (miten ilmavirta ohjataan) ja äänestävyydestä muodostuvan laadun kanssa. Vokaalit eivät yleensä määritä artikulaatiopaikkaa samalla tavalla kuin konsonantit.

Yleisimmät artikulaatiopaikat ovat: labiaalinen (huulet; p, b, m), labiodentaalinen (f, v), dentalinen (hammasten ympärillä tai niiden lähellä; t ja d voivat liittyä tähän paikkaan), alveolaarinen (kielen etuosa hampaan juuriin liittyen; s, t, n, l, r), palataalinen (kielen takaosa lähellä kitalakea; j), velaarinen (k, g, ng), glottaalinen (h, ʔ). Joillakin kielillä on myös post-alveolaarinen paikka (esim. sh, ch).

Artikulaatiopaikan tutkimus kuuluu foniikkaan ja fonologiaan. Eri kielissä paikan erot selittävät konsonanttien jakautumista ja niiden vaikutusta toisiin äänteisiin. Koartikulaatio voi muuttaa paikkaa tuotannon aikana, jolloin ympäröivät äänteet vaikuttavat toisiinsa. Tutkimuksessa artikulaatiopaikkaa havainnointiin käytetään palatografian, ultraäänitutkimuksen, MRI:n ja videokuvaamisen kaltaisia menetelmiä. Suomessakin yleisimpiä paikkoja ovat labiaalinen, alveolaarinen ja velaarinen, jotka muodostavat suurimman osan suomalaisten konsonanttien paikoista.