artikulaationa

Artikulaatio on kielen äänteiden fyysistä tuottoa, jossa puhujan hengitys, ääni ja puhe-elinten asennot muodostavat äänteen. Artikulaatio kuuluu artikulatorisen fonetiikan tutkimusalueeseen ja määrittää, millaisia äänteitä voidaan tuottaa ja miten ne eroavat toisistaan.

Artikulaatioon osallistuvat elimet ovat huulet, hampaat, kitalaki, kielen osa (kärki, etuosa ja dorsum), sekä pehmeä suulaki ja kurkunpään alue (glottaalinen). Näiden rakenteiden liikkeet ja asennot luovat erilaisia äänteiden ominaisuuksia, kuten soinnin ja äänen sävyn.

Artikulointipaikka eli paikka määrittelee, missä kohtaa suun äänne muotoutuu. Tavallisia paikkoja ovat labiaalinen (huulien avulla tuotettu), dentalaalinen tai dentaalinen (hampaiden yhteydessä), alveolaarinen (alaleuan harjanteen läheisyydessä), palataalinen (kitalaki), velaarinen (pehmeä suulaki) sekä glottaalinen (kurkussa).

Artikulointitapa eli tapa kuvaa, miten ilmavirta ja ääni muodostuvat: sulkeuma (esim. p, t, k), frikatiivinen (f, s), affrikaatti (ts), nasaali (m, n), lateraali (l) ja approximantti (j, w). Äänteillä voi olla sekä sointi- että soinnittömyysarvoja.

Koartikulointi viittaa siihen, miten useat artikulaattorit vaikuttavat toisiinsa reaaliajassa; esimerkiksi eri äänteiden tuottaminen vaikuttaa toisiinsa ja muuttaa artikulaatiotapaa lyhyesti.

Kielenopetuksessa ja puhetekniikassa Artikulaation tuntemus auttaa ymmärtämään ääntämistä, kehittämään ääntämystä sekä edistämään puheeseen liittyvää teknologiaa, kuten puheentunnistusta ja puhesynteesiä.