Luokitus ja mekanismit: yleisimmät ryhmät ovat hepariinit (unsaturated/lyhytvaikutteinen ja pienmolekyylinen hepariini), jotka lisäävät antitrombiinin aktiivisuutta ja estävät hyytymistekijöiden toimintaa; salaattiin kuuluvat suorat antikoagulantit (DOAC:t), jotka estävät suoraan fakto Xa tai trombiinin (IIa); sekä vitamiini K -antagonistit (esim. warfarin ja sen estäjät), jotka vaikuttavat veren hyytymistekijöiden kokoonpanon tuotantoon maksassa. DOAC:t ovat suun kautta otettavia ja usein tarvitsevat vähemmän seurantaa kuin varfariini, mutta niiden käyttöön vaikuttavat munuaisten toiminta ja mahdolliset yhteisvaikutukset.
Käyttöalueet: antikoagulaatiota käytetään muun muassa eteismokoriin liittyvän hyytymisen ehkäisyyn ja hoitoon, syvän laskimotukoksen sekä keuhkoembolioiden ehkäisyyn, sykli- ja eteiskammiotihivu-sovelluksissa sekä ortopedian jälkeisessä tromboprofilaksissa. Protetisissa anuverkoihoissa ja joissain sydämen tiloissa valinta riippuu potilaan tilasta ja riskiprofiilista; DOAC:t eivät yleensä sovellu kaikkiin tilanteisiin, kuten mekaanisiin sydämen حذف-ventiileihin.
Valvonta ja turvallisuus: warfarin-hoidossa tarvitaan säännöllinen INR-seuranta ja ruokavalion sekä lääkkeiden yhteisvaikutusten huomiointi. DOAC:eja käytettäessä kartoitus munuaisten toiminnasta ja potilaan kliininen tilanne on tärkeää. Haittavaikutuksena on suurin verenvuotoriski; HIT (hepariini-indusoitu trombosytopenia) on huomioitava hepariinin käytössä. Raskauden aikana valinta riippuu tilanteesta; usein käytetään hepariinia raskauden aikana turvallisuussyistä.
Vastalääkkeet: verenvuodon hallintaan käytetään maksatarpeisia vastalääkkeitä. Warfarinille annetaan K-vitamiinia ja tarvittaessa tulisi antaa veren hyytymistekijöiden korjausvalmisteita (korkean komponentin PCC); DOAC:eille on olemassa spesifisiä vastalääkkeitä (esimerkiksi andexanaatti Xa-inhibiittoreille, idarucizumab dabigatrtaan) sekä yleisiä suuria PCC- valmisteita.
Yhteenveto: antikoagulaatiot muodostavat erilaisten mekanismien perusteella vaikuttavan lääkeaineiston, joka on keskeinen keino estää veritulppien syntyminen monissa kliinisissä tilanteissa sekä hoitaa jo syntyneitä hyytymiä. Tehokas käyttö edellyttää potilaskohtaista harkintaa, oikea-aikaista seurantaa ja potilaan koulutusta risksistä sekä toimenpiteistä.