antifungaalid

Antifungaalit ovat lääkkeitä, joita käytetään sieniperäisten infektioiden hoitoon. Niitä voidaan antaa sekä paikallisesti iholle ja limakalvoille että systeemisesti suun kautta tai infuusioina vakavien sisäinfektioiden hoitoon. Lääkkeet toimivat estämällä tai vaurioittamalla sienen solukalvon, soluseinän tai solujen aineenvaihdunnan keskeisiä kohteita, jolloin sieni ei kykene lisääntymään.

Laadulliset pääluokat: azolit, polyenit, echinocandinit, allylaminit ja antimetaboliitit. Azolit (esimerkiksi fluconazole, itraconazole, voriconazole, isavuconazole) estävät ergosterolin synteesiä, mikä heikentää solukalvon rakennetta. Polyeenit (amfoterisiini B, nystatiini) sitoutuvat ergosteroliin ja muodostavat solukalvon läpäiseviä reikiä. Echinocandinit (kasofungin, micafungin, anidulafungin) estävät beta-1,3-glukaanin synteesiä soluseinän rakennusaineena. Allylaminit (terbinafiini) estävät squalene-epoksidaasia, mikä vaikuttaa solukalvoon. Antimetaboliitit kuten flucytosi estävät sienen nukleiinihappojen synteesiä.

Käyttö ja valinta: hoito valitaan infektion lajista ja vakavuudesta. Ihon- tai limakalvoinfektiot hoidetaan usein paikallisesti; vakavammat ja leviävät infektiot vaativat systeemistä hoitoa. Hoito kesto ja annostus riippuvat lääkkeestä sekä potilaan tilasta, ja niitä seurataan hoitavan lääkärin toimesta.

Haitat ja yhteisvaikutukset: yleisiä haittoja ovat ruoansulatuskanavan oireet, maksa- tai munuaisvauriot sekä ihoreaktiot. Monet azolit ovat vuorovaikutuksessa muiden lääkkeiden kanssa ja voivat pidentää QT-intervalteja. Raskaus- ja imetysaika vaativat erityistä harkintaa ja hoitopäätökset tehdään yksilöllisesti.

Vastustus: sieniresistenssi voi kehittyä, erityisesti väärinkäytön tai hoitoon sitoutumisen puutteellisen seurannan vuoksi. Siksi antifungaalien oikea käyttö ja lääkärin ohjeiden noudattaminen ovat keskeisiä.