ajoituksissa

Ajoitus tarkoittaa kohteen iän määrittämistä tieteellisissä tutkimuksissa. Yleisesti ottaen kyse on sekä menetelmien että tulosten yhdistelmä. Ajoitus voidaan jakaa absoluuttiseen ja relatiiviseen.

Absoluuttinen ajoitus antaa mitatun iän numeerisessa yksikössä. Yleisimmät menetelmät ovat radioaktiivinen ajoitus, kuten hiili-14-ajoitus (C-14) orgaanisille aineille sekä uraani–lyijy- (U-Pb) ja kalium–argoni- (K-Ar) ajoitukset kivennäisaineille. Dendrochronologia tarjoaa usein vuosiluvun puunsäiealueilta. Tulosten luotettavuus riippuu näytteen puhtaudesta, materiaalin kemiasta ja kalibroinnista.

Relatiivinen ajoitus asettaa kohteen aikakausijärjestykseen suhteessa muihin näytteisiin tai kerroksiin, mutta ei määritä tarkkaa vuotta. Tärkeimpiä keinoja ovat stratigrafia (kerrostuneisuus), biostratigrafia, typologia ja seriaalinen järjestäminen. Näiden avulla voidaan sijoittaa löytöjä aikakausien kronologiaan usein yhdessä absoluuttisiin iänmäärityksiin perustuvien tulosten kanssa.

Rajoitteet: Ajoitusmenetelmät vaativat sopivia materiaaleja ja voivat olla herkkiä kontaminaatiolle, näytteen säilyvyydelle ja ympäristöolosuhteille. Eri menetelmien tulokset voivat poiketa toisistaan, jolloin niitä usein risti- tai kalibroidaan monilla menetelmillä. Ajoituksen ikäarviot sisältävät epävarmuuksia, jotka esitetään tilastollisesti.

Käyttökohteet: Ajoitus on keskeistä arkeologiassa, geologiassa, paleontologiassa ja ilmastotutkimuksessa. Ajoitusten yhteismitallisuus ja kalibrointi mahdollistavat aikajänteiden vertailun ja tapahtumien kronologian rakentamisen.