ajoittumisesta

Ajoittuminen on ilmiö, jossa määritetään kohteen tai tapahtuman ikä. Sillä tarkoitetaan usein geologiassa, arkeologiassa ja ilmastotutkimuksessa käytettyjä menetelmiä sekä tieteellisen ajan mittaamista yleisemminkin. Ajoittuminen jakautuu pääosin suhteelliseen ajoitukseen, joka määrittelee tapahtumien järjestyksen, sekä absoluuttiseen (tai tarkempaan) ajoitukseen, joka antaa tarkan iän luvun.

Suurimmat ajoitusmenetelmät perustuvat erilaisten prosessien diagnosointiin ja oletuksiin. Radiometristen menetelmien perusteella iät määritetään hajoamissuhteiden avulla, esimerkiksi uraani-pb- tai kalium-argon -menetelmillä. Radiocarbon-ajoitus (hiili-14) soveltuu orgaanisille materiaaleille, ja sitä käytetään erityisesti viimeisten noin 50 000 vuoden aikajänteellä. Dendrochronologia, puiden vuosirenkaiden analysointi, antaa tarkkaa vuosiluvutusta yksittäisille sampleille. Luminesenssi- ja termoluminesenssi-ajoitus mittaa aikaisempien mastojen lumivyöryjen tai lämpötilamuutosten aiheuttamia virtoja; optisesti stimuloitu luminesenssi (OSL) on yksi nykyisistä tekniikoista. Muita menetelmiä ovat fissiokantaan perustuvat tekniikat sekä argon-argon-ajoitus.

Relatiivinen ajoitus muodostaa toisen tukijan: se ei anna tarkkaa vuotta, mutta kertoo tapahtumien nuoruusjärjestyksen stratigrafian ja fossiilisen esiintymän avulla. Esimerkkejä ovat kerrostumien virta- tai kerrostumien järjestys sekä fossiiliryhmien aikakausiluokat.

Ajoittumisen tuloksia arvioidaan useiden menetelmien yhdessä käytöllä sekä kalibroinnilla ja oletusten läpinäkyvällä esittämisellä. Riskit liittyvät suljetun järjestelmän oletuksiin, näytteenkontaminaatioon ja vanhojen sekä uusien teknologioiden rajoituksiin. Ajoittuminen on keskeinen työkalu geokronologiassa ja arkeologiassa, joka mahdollistaa menneisyyden tapahtumien ja ympäristöjen rekonstruoinnin.