Virheentarkistusmenetelmät

Virheentarkistusmenetelmät, suomeksi myös virheenkorjausmenetelmät, ovat joukko tekniikoita, joita käytetään tiedonsiirrossa ja tallennuksessa havaitsemaan ja korjaamaan virheitä, jotka voivat syntyä tiedon siirtymisen tai tallennuksen aikana. Nämä virheet voivat johtua monista syistä, kuten kohinasta, häiriöistä tai laitteistovioista.

Yleisimpiä virheentarkistusmenetelmiä ovat pariteettitarkistus, summatietarkistus (esim. CRC eli syklinen redundanttisyklinen tarkistus) ja erilaiset koodaustekniikat, kuten Hamming-koodi. Pariteettitarkistus lisää yhden lisäbitin jokaiselle tavulle tai sanalle, jotta bittien määrä on joko parillinen tai pariton. Jos siirron aikana bittien määrä muuttuu, virhe havaitaan. CRC on tehokkaampi menetelmä, joka käyttää polynomiajakoa virheen havaitsemiseksi ja pystyy usein myös korjaamaan virheitä. Hamming-koodi ja muut lineaariset koodit ovat kehittyneempiä menetelmiä, jotka pystyvät tunnistamaan ja korjaamaan useampia bittejä kerrallaan, mutta vaativat enemmän ylimääräistä tiedonsiirtokapasiteettia.

Virheentarkistusmenetelmien valinta riippuu sovelluksen vaatimuksista, kuten halutusta virheenkorjaustarkkuudesta, sallitusta tiedonsiirron hidastumisesta ja käytettävissä olevasta kaistanleveydestä tai tallennustilasta. Näitä menetelmiä hyödynnetään laajasti kaikessa digitaalisessa tiedonkäsittelyssä, aina internet-yhteyksistä ja mobiiliviestinnästä kovalevyjen tallennukseen ja avaruusluotainten tiedonsiirtoon.