Tiivistymiskyky liittyy siihen, miten helposti partikkelit voivat järjestäytyä tiiviimpään rakenteeseen ja vähentää ilmavuotoja sekä huokosnesteen tilavuutta. Tiivistyminen tapahtuu, kun perusmateriaali altistuu paineelle, tärinälle tai kosteuden muutoksille, jolloin huokosnesteen poisto ja partikkeleiden asento- sekä kinemeettiset muutokset mahdollistuvat. Tuloksena on suurempi tiheys, pienempi huokospinta-ala ja usein parempi kantavuus tai stabiilisuus.
Tiivistymiskykyä arvioidaan erilaisilla testeillä riippuen materiaalista. Geotekniikassa yleisiä ovat Proctorin tiivistystestit (Standard ja Modified Proctor), joilla määritetään suurin kuivapaine sekä optimaalinen kosteuspitoisuus tiivistämälle. Oedomometriset testit voivat havainnoida puristettavuutta ja tiivistymiskerrosten käytettävyyttä ajan mittaan. Pulveri- ja rakennemateriaalien tapauksessa tiivistymiskyky voidaan arvioida käyttökandidaatteina tiivirajojen, pakkausenergian ja rakeisuusanalyysien avulla. Keskeisiä mittareita ovat tiivistymisaste, maksimaalinen tiheys ja huokosavais toma.
Tiivistymiskykyyn vaikuttavat kosteuspitoisuus, rakeiden koko- ja raakahdusjakauma, kiilto, hioutumissuunta ja orgaanisen aineksen määrä, sekä tiivistystekniikka (static vs. dynaaminen tiivistys). Myös lämpötila ja ikä voivat vaikuttaa, esimerkiksi huokoisten materiaalien käytönopeuteen. Tiivistymiskyky ei aina ennusta lopullista rakennemateriaalin käyttäytymistä pitkällä aikavälillä, joten se tarvitsee kontekstituntemusta ja varmistavia testejä.
Tiivistyminen liittyy läheisesti tiiviys- ja tiivistysmaan käsitteisiin, kuten huokoskapasiteettiin, tilavuudenmuutokseen ja kantavuusominaisuuksiin. Käytännön suunnittelussa tiivistymiskyky yhdessä tiivistysmenetelmien kanssa ohjaa mm. maarakenteiden suunnittelua, rampojen stabilointia ja rakennusmateriaalien valintaa.