Syntetisaattoreita

Syntetisaattorit ovat elektronisia soittimia, jotka tuottavat äänet sähköisesti ilman suoraa akustista voimaa. Äänilähteenä käytetään usein oskillaattoreita, joiden signaali muokataan eteenpäin suodattimilla ja voimakkuuden säätöillä sekä erilaisilla modulaatio‑ ja ohjausyksiköillä. Yleisiä komponentteja ovat oskillaattorit (OSC), suodatin (filter), amplitudisenvelope ja erilaiset modulaatioyksiköt kuten LFO:t sekä jänniteohjattu säätö (CV). Käyttöliittymä voi olla näppäimistöpohjainen, ohjelmistopohjainen tai modulaarinen.

Syntetisaattorit jaetaan yleensä analogisiin, digitaalisiin sekä näiden hybridisävelkudoksiin. Analogiset käyttävät analogisia komponentteja äänen tuottamiseen, digitaaliset tallentavat tai käsittelevät äänisignaaleja digitaalisessa muodossa. Modulaarisissa järjestelmissä yksiköt kytketään toisiinsa, ja käyttäjä rakentaa oman signaalipolkunsa esimerkiksi eurorack-tyyppisesti.

Historia: 1960-luvulla Moog, ARP ja Buchla popularisoivat monimutkaiset kytkennät ja kuuluisat analogiset syntetisaattorit. 1980-luvulla digitaalinen FM-synteesi toi uudenlaisen äänivärin, esimerkkinä Yamaha DX7. 1983–1985 MIDI-standardi mahdollisti eri laitteiden yhteistoiminnan. 1990-luvulta eteenpäin syntetisaattorit yleistyivät myös ohjelmistoversiona, ja nykyään sekä laitteisto- että ohjelmistopohjaiset ratkaisut tarjoavat laajan valikoiman.

Käyttökohteet: syntetisaattorit ovat keskeisiä elektronisessa musiikissa, elokuvamusiikissa ja popmusiikissa. Ne mahdollistavat laajan äänivärien kirjoittamisen sekä erilaisten ilmapiirien ja rytmifoorumien luomisen.