Soinninmuutosten

Soinninmuutokset tarkoittavat äänteellisiä prosesseja, joissa puheessa konsonanttien sointi muuttuu kontekstin mukaan. Sointi (voicing) viittaa äänihuulten värähtelyyn: soinnilliset konsonantit (esim. b, d, z) värähtelevät, soinnittomat konsonantit (esim. p, t, s) eivät. Soinninmuutokset voivat olla sekä synkronisia että diakronisia ja ne ilmenevät muun muassa devoicingin, soinnin leviäminen ja erilaisissa assimilaatioilmiöissä.

Tyypillisiä ilmiöitä ovat devoicing, jossa soinnillinen äänne muuttuu soinnittomaksi ympäristön vaikutuksesta, sekä soinnin leviäminen, jossa sointi siirtyy viereisiin äänteisiin osana äänteellistä prosessia. Lisäksi on regressive- ja progressive- assimilaatioita, joissa sointi joko leviää tai katoaa äänneketjussa puhuttaessa.

Esimerkkejä ilmiöistä: englannin monikko-suffix -s voidaan (1) artikuloida [s] seuraavan soinnittoman konsonantin jälkeen (esim. cats [kæts]), (2) [z] seuraavan soinnillisen konsonantin jälkeen (esim. dogs [dɔɡz]), tai (3) [ɪz] tällaisen yhteenvedon mukaan soinnillisten ja soinnittomien välillä. Saksassa yleinen loppuosan obstruenttien devoicing johtaa siihen, että sanan lopulliset äänteet kuulostavat usein so innittomilta, vaikka taustalla olisi soinnillinen äänne. Soinninmuutokset ovat keskeisiä sekä historiallisessa ääntiöissä että nykykielissä.

Kielitieteessä aihetta tutkitaan fonetiikassa ja fonologiaan liittyvissä tutkimuksissa. Soinninmuutoksia huomioidaan äidinkielen ja vieraiden kielten oppimisessa, puheentunnistuksessa ja tekstin puheeksi muuntamisessa sekä äänteellisen analyysin että kielenoppimisen näkökulmista. Lisätietoa löytyy kielitieteen sanastoista ja komparatiivisista äänteenmuutoskirjoista.