Reciprociteetti

Reciprociteetti on ilmiö, jossa annettu tai tarjottu hyöty, palvelus tai kohtelu saa takaisin vastavuoroisen palautteen. Termi on yleisesti käytetty sosiologiassa, psykologiassa ja taloustieteessä ja viittaa vuorovaikutuksen odotukseen: vastavuoroisuudesta on yleensä kyse, kun pyritään yhteistyöhön ja tasavertaiseen vaihtoon. Etymologisesti sana juontuu latinasta reciprocus ja on lainattu moniin kieliin.

Erilaisia vastavuoroisuuden muotoja ovat suoraviainen vastavuoroisuus (direct reciprocity) – kaksi henkilöä vaihtaa palveluksia; yleistynyt vastavuoroisuus (generalized reciprocity) – apua annetaan ilman välitöntä palautusta, luottamus kasvaa ajan myötä; epäsuora vastavuoroisuus (indirect reciprocity) – avun antaminen rakentaa vastaanottajan mainetta ja todennäköisyyttä saada apua myöhemmin muilta. Lisäksi on instituutiosidonnaisia ja kulttuurisia ilmentymiä, joissa vastavuoroisuus ilmenee sopimuksina, lahjakäytäntöinä tai sosiaalisena normina.

Biologisessa kontekstissa reciproiteetti tunnetaan nimellä reciprocal altruism; Robert Trivers toi sen esille. Se pyrkii selittämään, miksi yksilöt auttavat toisiaan, vaikka auttaminen aiheuttaa kustannuksia. Esimerkkejä löytyy eläinlajista, joissa on mahdollista jakaa ravintoa tai hoitaa toisiaan.

Ihmisten yhteiskunnissa vastavuoroisuus rakentaa sosiaalisia suhteita ja luottamusta: se on normi, jonka mukaan auttaminen velvoittaa takaisin jossain vaiheessa. Sillä on merkitystä lahjaperinteissä, työpaikoilla ja julkisissa käytännöissä. Rikkeet voivat aiheuttaa sosiaalista eristyneisyyttä tai heikentää luottamusta. Kulttuurien välillä on eroavaisuuksia siinä, miten voimakkaasti ja millä tavoin vastavuoroisuutta ylläpidetään.

Kritiikit ja rajoitteet: vastavuoroisuus riippuu tilanteesta ja kulttuurisista odotuksista, eikä se aina johda parempaan yhteistyöhön. Siksi sitä tarkastellaan usein osana laajempaa sosiaalisen vuorovaikutuksen tutkimusta.