Rahankeräyslainsäädännön

Rahankeräyslainsäädännön tarkoitus on säädellä ja valvoa rahankeräystoimintaa Suomessa, varmistaen sen läpinäkyvyyden ja luotettavuuden. Lainsäädäntö koskee sekä julkista että yksityistä rahankeräystä, kuten hyväntekeväisyysjärjestöjen, uskonnollisten yhteisöjen ja muiden säätiöiden toimintaa. Tavoitteena on estää petoksellista toimintaa ja varmistaa, että kerätty raha käytetään tarkoitukseen.

Suomen rahankeräyslainsäädäntö perustuu pääasiassa *rahankeräyslain* (1999/538) ja *rahankeräysasetuksen* (2000/1043) perusteella. Laki velvoittaa rahankerääjiä rekisteröimään toimintansa ja noudattamaan tiettyjä eettisiä ja taloudellisia vaatimuksia. Keräys on sallittua vain, jos se on julkistettu etukäteen ja keräyksen tarkoitus on selkeä. Rahankerääjät joutuvat myös ilmoittamaan keräyksen tuloksista ja käyttötarkoituksista.

Lain mukaan rahankeräys voi olla joko *julkista* tai *yksityistä*. Julkinen rahankeräys edellyttää valtion tai kunnan luvan, kun taas yksityinen rahankeräys, kuten pientaloyhdistysten keräykset, voi olla luvattomakin, jos se ei ylitä tiettyjä rajoja. Rahankeräyslain valvontaa hoitaa *rahankeräysvalvonta*, joka on osa *Elinkeinoelämän keskusliittoa* (EK). Valvonta tarkastaa keräysten laillisuuden ja voi asettaa sakkoja tai kieltää toiminnan, jos lainsäädäntöä rikotaan.

Lainsäädännön tarkoituksena on myös suojaa keräyksen kohteena olevia henkilöitä, kuten lahjoittajia, varmistaen, että heidän lahjoituksensa käytetään tarkoitukseen. Rahankeräyslain mukaisesti keräyksen tulokset on julkaistava, jotta lahjoittajat voivat seurata, miten rahat on käytetty. Lainsäädäntöä on päivitetty ajan mukaisesti, esimerkiksi sähköisen rahankeräyksen lisääntymisen myötä.