Radiaationkestävyys

Radiaationkestävyys tarkoittaa organismin tai materiaalin kykyä säilyttää toiminta tai rakenteellinen eheys ionisoivan säteilyn vaikutuksesta. Kestävyys riippuu sekä säteilyn tyypistä että annostuksesta sekä siitä, kohdistuuko vaikutus biologiseen järjestelmään vai materiaaliin.

Biologisessa kontekstissa radiaationkestävyys vaihtelee lajin ja yksilön mukaan. Solujen kyky korjata DNA:ta, solun jakautumisen tahdin sekä kudosten herkkyys määrittävät, miten säteily vaikuttaa. Esimerkiksi suuri äkillinen annostus röntgen-/gammasäteilystä voi aiheuttaa säteilysairauden, kun taas pienet, pitkäkestoiset annokset muodostavat erilaista riskiä. Biologinen vastustuskyky riippuu myös säteilyn laadusta (alpha-, beta-, gamma-, X-säteet) ja annostusnopeudesta sekä suojauksesta.

Materiaalien ja teknisten järjestelmien radiaationkestävyys liittyy aineen rakenteelliseen muutoksiin ja toiminnan säilymiseen säteily-ympäristössä. Ionisoiva säteily voi aiheuttaa lentoa, iskunopeuden muutoksia, haurastumista ja sähköisten komponenttien suorituskyvyn heikkenemistä. Tietokonetekniikassa puhutaan kokonaisjanoiskudoksesta (TID) ja siirtymätuhoista (DDD, displacement damage). Suunnittelussa käytetään säteilykarkentamista, valitseminen kestäviä materiaaleja sekä virheenkorjausta ja redundanssia.

Mittaukset ja standardit kuvaavat radiaationkestävyyttä. Tutkimukset käyttävät yksiköitä kuten Gy (gray) tai Sv (sievert) biologisessa kontekstissa, ja materiaalitutkimuksissa myös dpa-arvoja. Kansainväliset standardit ja suuntaviivat (esim. IEC-, ISO-, MIL- ja NAS-tasoiset) ohjaavat testauksia ja hyväksyntää elektroniikalle, avaruuslaitteille sekä ydinvoimalaitosten komponentteille.

Radiaationkestävyys on monitahoinen käsite, joka kattaa sekä elollisen että epäorgaanisen maailman kyvyn sietää ionisoivaa säteilyä.