Radiaatioita

Radiaatioita on energian ja hiukkas- tai aaltoliikkeen kulkua, joka voi siirtyä avaruudesta aineeseen ja muuttaa sen rakennetta. Säteilyä voidaan tarkastella sekä sähkömagneettisena säteilynä että aineen hiukkassäteilynä. Tärkeä jako on ionisoiva ja ionisoimaton radiaatio.

Ionisoiva radiaatio voi irrottaa elektroneja ja muuttaa atomeja, kun taas ionisoimaton ei tee niin käytännössä. Ionisoiva luokka sisältää alfa-, beta-, gamma-, röntgen- ja neutronisäteilyn sekä niiden muunnokset; ionisoimaton luokka sisältää esimerkiksi radio- ja mikroaallot sekä näkyvän valon ja infrapunasäteilyn.

Lähteitä on sekä luonnollisia että ihmisen tuottamia. Luonnollisia ovat radon, kosminen säteily sekä maanpinnan ja veden aiemmin sitoutuneet aineet. Ihmisen lähteitä ovat lääketieteelliset kuvantamismenetelmät (röntgen, CT), sädehoito, teollinen radiografia ja ydinvoimalat. Säteilyä mitataan ja arvioidaan erilaisin suurein: absorboitunut annos Gy, effektiivinen annos Sv sekä aktiivisuus Bq.

Biologisesti radiaatio voi aiheuttaa soluvaurioita ja syövän riskin lisääntymistä. Suuret annokset voivat aiheuttaa sädeannostusoireita ja akuutteja sairausvaikutuksia. Turvallisuudessa noudatetaan periaatetta ALARA eli mahdollisimman pieni altistuminen ja käytetään ajan, etäisyyden ja suojauksen periaatteita; suojausmateriaaleja kuten lyijy ja betoni.

Radiaatioita käytetään laajasti eri teknologian aloilla: lääketieteellinen kuvantaminen ja sädehoito, teollinen radiografia, materiaalitutkimus ja ydinvoima. Tutkimusala on säteilyfysiikka ja radiobiologia.

Historian saatossa radiaation tutkimus aloitti 1895–1896, kun Wilhelm Röntgen ja Henri Becquerel havaitsivat X-säteilyn ja uraanin säteilyn. Marie Curien työ johti poloniumin ja radiumin löytämiseen, mikä teki radiosta tehokkaan tutkimus- ja hoitomuodon.