Poikkeuslainsäädäntö

Poikkeuslainsäädäntö tarkoittaa oikeusjärjestelmän säädöksiä, jotka tulevat voimaan poikkeusoloissa ja antavat valtiolle laajempia toimivaltuuksia. Tällainen lainsäädäntö mahdollistaa nopean reagoinnin kriiseihin ja yhteiskunnan keskeisten toimintojen turvaamisen. Se eroaa tavallisesta lainsäädännöstä sekä sisällöltään että menettelyiltään: sen tarkoituksena on olla tilapäistä, säädeltyä ja väliaikaista.

Tyypillisiä tilanteita ovat sodan uhka, suuret luonnononnettomuudet sekä vakavat terveydenhuollon kriisit. Poikkeuslainsäädäntö voi antaa viranomaisille valtuuksia nopeuttaa päätöksentekoa, kohdentaa resursseja sekä määräillä toimintoja ja liikkumista tilapäisesti. Tällöin tavoitteena on turvata väestön turvallisuus ja perustoiminnot.

Suojaus: poikkeuslainsäädäntöä sovelletaan kansallisessa perustuslaissa sekä kansainvälisissä sopimuksissa määriteltyjen oikeusnormien puitteissa. Usein sitä on edeltävä parlamentaarinen hyväksyntä, ja sen vaikutukset on rajattava sekä aikarajoitettava. Kansainväliset sopimukset vaativat usein suhteellisuutta, välttämättömyyttä ja syrjinnän välttämistä, ja joitakin oikeuksia ei saa poistaa (non-derogable rights). Lisäksi toiminta on alisteinen oikeudenkäynnilliselle valvonnalle ja muille riippumattomille valvontamekanismeille.

Poikkeuslainsäädäntö nähdään keinona hallita kriisejä, mutta sen käyttö kohtelee oikeusvaltioperiaatetta. Selkeät kriteerit, aikarajat ja jatkuva valvonta ovat keskeisiä tekijöitä.