Plasmanäyttöissä

Plasmanäyttöissä, myös tunnettuina plasma-televisioina, on vanhentunut mutta merkittävä näytöntekniikka, joka kehitettiin 1990-luvun lopulla ja oli suosittu 2000-luvun alussa. Plasmanäytöt perustuvat kaasupurkausilmiöön, jossa pieniä kaasupurkauskellopumppuja käytetään valon tuottamiseen. Näytön pinta koostuu pienistä soluista, joista kukin sisältää kaasuseosta, pääasiassa neon- ja syanogeenikaasuja. Kun näihin soluihin kohdistetaan sähkövirta, kaasu ionisoituu ja alkaa loistaa, jolloin syntyy valoa.

Plasmanäytöt tunnettiin korkeasta kontrastista ja laajasta näkökulmasta, mikä teki niistä suosittuja suurten ruutujen televisioihin. Ne tarjosivat myös tasaisen valonjakelun ja syvät mustat, mikä paransi kuvanlaatua verrattuna vanhempiin CRT-näytöihin. Plasmanäytöt olivat myös ohuempia kuin CRT-näytöt, mikä teki niistä houkuttelevia kodinkäyttöön.

Plasmanäytöissä oli kuitenkin myös haittoja. Ne kuluttivat paljon energiaa, mikä näkyi korkeina sähkölaskuina. Lisäksi näytöt alkoivat heikentyä ajan myötä, ja niiden elinikä oli yleensä noin 50 000–100 000 käynnistystä. Plasmanäytöissä esiintyi myös burn-in-ongelmaa, jossa pysyviä kuvia voi jäädä näytölle, jos samat elementit loistavat pitkään.

Plasmanäytöiden suosio alkoi laskea 2010-luvun alussa, kun LED-taustavalotetut LCD-näytöt ja myöhemmin OLED-näytöt tulivat markkinoille. Nämä uudemmat tekniikat tarjosivat parempaa energiatehokkuutta, ohuempia näytöjä ja parempia kontrastisuhteita. Plasmanäytöt jäävät kuitenkin historiaan merkittävänä vaiheena näytöntekniikan kehityksessä.