Perusmuodostus

Perusmuodostus on kielitieteellinen käsite, jolla tarkoitetaan sanan perusmuodon muodostamista ja tunnistamista sekä sitä, miten sanoja taivutetaan tai johdetaan erilaisiin muotoihin. Perusmuoto, eli lemma, on sanan sanakirjassa käytetty perusmuoto, joka toimii lähtökohtana taivutukselle ja sanaston yhteyksille. Perusmuodostus kuvaa, miten sanan juuri ja sen ympärille rakentuvat muodot syntyvät sekä miten sanoja voidaan käsitteellisesti analysoida.

Sanan luokkakohtaiset säännöt ohjaavat perusmuodostusta. Nimisanat ovat yleensä nominatiivin yksikkö, ja muut sijamuodot sekä lukusanojen ja omistussanojen muodot muodostetaan lisäämällä taivutusloppuja. Verbit muodostavat perusmuodon infinitivin, joka yleisimmin päättyy -a/-ä tai -da/-dä; sen jälkeen verbi taivutetaan persoona-, aikamuoto- ja modusmuodoiksi. Adjektiivitkin käyttävät perusmuotoa, tavallisesti nominatiivin yksikköä, ja niistä johdetaan vertailu- ja taipumismuotoja taivutuksella. Derivaatio ja yhdyssanat kuuluvat perusmuodostukseen, kun sanasta muodostetaan uusia sanoja tai sanoja yhdistetään.

Esimerkkejä: Suomen sana “talo” on perusmuoto; sen taivutus tuottaa muotoja kuten talon (genetiivi), talossa (inessive) ja taloihin (illatives). Verbin “puhua” perusmuoto on infinitiivi; taivutuksesta syntyvät muodot kuten puhun, puhut, puhuu, puhuttiin ja puhummeko. Adjektiivin “iso” perusmuoto on “iso”; siitä johdettuja muotoja ovat isompi, suurin sekä taivutusyhteydet.

Perusmuodostus on keskeinen käsite sanakirjoissa, kieliopissa ja luonnollisen kielen käsittelyssä, koska se määrittää, mitkä muodot ovat sanan kantamuotoja ja miten sanoja voidaan järjestää ja analysoida.