Ottomaanien

Ottomaanien valtakunta, eli Ottomaanien imperiumi, oli suurvalta, joka hallitsi laajaa aluetta Euroopan, Aasian ja Afrikan välissä vuosina 1299–1922. Sen perusti Osman I:n johdolla, ja valtakunnan alkujakso sijaitsi pääosin Pohjois-Anatoliassa, Bursa toimi varhaisena pääkaupunkina. Vuosisatojen saatossa valtakunta laajeni Balkanille, Länsi-Anatoliaan, Levanttiin, Mesopotamiaan ja Pohjois-Afrikkaan. 1453 Konstantinopoli vallattiin Mehmed II:n toimesta, ja kaupunki muutti Constantinopolin osmanien pääkaupungiksi (myöhemmin Istanbul).

Valtakunnan hallinto perustui sultaanin valtaan. The devshirme-järjestelmä sekä janissaarit olivat keskeisiä sotilaallisia ja byrokraattisia instituutioita. Hallintoa tuki kanun- ja shariaperusta sekä muslimien, kristittyjen ja juutalaisten muodostama millet-järjestelmä, joka antoi yhteisöille itsehallinnon uskonnollisissa asioissa. Taloudellisesti valtakunta oli monipuolinen, sen kauppa ja tuotanto ulottuivat Vähästä Aasiasta ja Itämeren alueelta Välimerelle ja Punaisenmeren rannikolle.

Korkeakautensa aikana Ottomaanien valtakunta saavutti usein suurimman laajuutensa 1500-luvulla suuriruhtinaan Suleiman I:n (Suleiman the Magnificent) hallituskaudella. Kuninkaallinen hallinto kohtasi 1600-luvulta lähtien kasvavia haasteita muun muassa sotilaallisen kehityksen ja hallinnon modernisoinnin suhteen. 19. vuosisadan Tanzimat-reformit ja myöhemmät constitutionalistiset liikkeet pyrkivät modernisointiin ja keskushallinnon vahvistamiseen. Balkanin sodat (1912–1913) ja ensimmäinen maailmansota heikensivät valtakuntaa merkittävästi.

Sodan jälkeen vuonna 1922 oli sulttaanien valtakunta lopulta lakkautettu, ja 1923 Lausannen sopimus sekä 1924 kalifaatin lakkauttaminen johtivat uuden tasavallan, Turkish Republic, syntyyn. Ottomaanien perintö näkyy edelleen arkkitehtuurissa, oikeuskäytännöissä, kulttuurissa ja ruokakulttuurissa laajalti.