Oikeuspositivismissa

Oikeuspositivismi on oikeusteorian suuntaus, jonka mukaan lain pätevyys määräytyy oikeusjärjestelmän omien sääntöjen ja auktoriteettien perusteella – ei moraalisen sisällön perusteella. Tämä tarkoittaa, että lainsäädäntö voi olla pätevä, vaikka sen moraalinen arvo olisi kyseenalainen. Oikeuspositivismi korostaa, että oikeus ja moraali ovat erillisiä kysymyksiä, eikä moraali automaattisesti määritä oikeudellista pätevyyttä.

Keskeisiä ideoita ovat oikeuden erottaminen moraalista sekä oikeusjärjestyksen sisäiset mekanismit normien syntymiselle ja tulkinnalle. Hartin mukaan oikeus koostuu primaarisista säännöistä (velvoitteet) ja sekundaarisista säännöistä (pätevyyden määrittäminen, tulkinta, muutokset) sekä tunnussäännöstä, jota oikeuslaitos käyttää oikeuksien tunnustamiseen. Aiemmin John Austin esitti, että laki on hallitsijan käskyjä, joita tukevat rangaistukset. Continental-perinteessä Hans Kelsen kehitti Pure Theory of Lawin, jossa oikeus nähdään erillisenä normatiivisena järjestelmänä, jonka pätevyys perustuu tunnustettuihin oikeuslähteisiin.

Oikeuspositivismin juuret ovat 1800-luvun Britanniassa. Bentham ja Austin kehittivät sen varhaisia muotoja, ja 1900-luvulla Hart sekä Kelsen laajensivat sitä. Eri koulukunnat erottavat exclusive- ja inclusive-positivismin: ensimmäinen pitää moraalin kokonaan erillään oikeusnormien pätevyydestä, toinen sallii joidenkin moraalisten näkökohtien sisältyvän pätevyyden kriteereihin.

Kritiikissä korostetaan, että oikeuden legitimiteetti voi vaatia moraalista ulottuvuutta, ja luonnonoikeudelliset näkökulmat korostavat moraalin merkitystä lain oikeudenmukaisuudelle. Nykykeskustelussa osa oikeuspositivisteistä tunnistaa, että oikeusjärjestystä voidaan ja tulisi arvioida moraalisesti ilman, että sen oikeudellinen pätevyys horjuu.