Normalisointitekniikoita

Normalisointitekniikoita käytetään tietokantojen suunnittelussa järjestelmällisesti rakentamaan tehokkaita ja luotettavia tietokantoja. Niiden tarkoituksena on vähentää toistoja, estää epäjohdonmukaisuuksia ja parantaa tietokannan suorituskykyä. Normalisointi perustuu relaatioiden teoriaan, jossa tieto jaetaan taulukoihin (relaatioihin) ja niiden väliset suhteet määritellään avaimilla.

Ensimmäinen normalisoinnin taso on **ensimmäinen normaalimuoto (1NF)**, jossa taulukon jokainen sarake on atominen eli ei sisällä alaryhmiä tai toistoja. Lisäksi jokaisella rivillä on ainutlaatuinen tunniste, yleensä pääavain.

Toinen normaalimuoto (**2NF**) vaatii, että kaikki ei-pääavain-sarakkeet riippuvat kokonaisuudessaan pääavainta. Tämä tarkoittaa, osittain riippuvien sarakkeiden poistamista omaksi taulukkokseen.

Kolmas normaalimuoto (**3NF**) edellyttää, että ei-pääavain-sarakkeet eivät riipu toistensa kautta pääavaimesta. Tavoitteena on poistaa transitiiviset riippuvuudet, jotka voivat johtaa epäjohdonmukaisuuksiin.

BCNF-muoto (Boyce-Codd normal form) on tiukempi versio 3NF:stä, jossa kaikki funktionaaliset riippuvuudet täytyy perustua superavainiin, ei vain pääavaimiin.

Neljäs normaalimuoto (**4NF**) käsittelee moniarvoisia riippuvuuksia, joissa yksi sarake voi sisältää useita arvoja. Tavoitteena on poistaa nämä riippuvuudet erillisiin taulukoihin.

Viides normaalimuoto (**5NF**) tai projektio-järjestysnormaalius käsittelee monirelaatioita, joissa tieto voidaan esittää useammalla tavalla. Tavoitteena on poistaa riippuvuudet, jotka eivät ole funktionaalisia tai joogisia.

Normalisointi ei aina paranna suorituskykyä, sillä liiallinen normalisointi voi johtaa moniin taulukoihin ja lisääntyneisiin yhdistelmiin. Optimaalinen normalisointitaso riippuu tietokannan käytöstä ja vaatimuksista.