Neoklassiset

Neoklassiset ovat taide- ja suunnittelutyylejä sekä teoksia, jotka ammentavat antiikin Kreikan ja Rooman malleista ja korostavat selkeyttä, tasapainoa sekä koordinoitua järjestystä. Ne kehittyivät 1700-luvun lopulla valistuksen aikakaudella ja toimivat vastareaktiona barokille ja rokokoille. Ne levisivät laajalti Eurooppaan ja myöhemmin maailmanlaajuisesti, vaikuttaen arkkitehtuuriin, maalaustaiteeseen, veistokseen, kirjallisuuteen, teatteriin ja musiikkiin. Suomen kielessä termiä käytetään yleisesti neoklassisista tyyleistä puhuttaessa.

Keskeisiä piirteitä ovat yksinkertaisuus, mittasuhteiden selkeys, rationaalinen muotoilu ja hillitty ilmaisu. Klassisten motiivien, kuten pylväiden, frieesien ja reliefoiden, käyttö on yleistä. Aihevalikoima painottuu usein sankari- ja kansakunnan hyveisiin sekä klassisten mallien ihailuun. Muodoissaan ne korostavat selkeää rakennetta ja erittäin kontrolloitua estetiikkaa; musiikissa neoklassismi arvostaa muodollista rakennetta ja tasapainoa sekä lainaa aikakauden vanhempia tyylejä.

Historia ja esimerkit: Neoklassismi levisi 1700-luvun lopulta 1800-luvun alkuun. Keskeisiä alueita olivat Ranska, Italia, Saksa ja Venäjä. Taiteessa tunnettuja nimiä ovat Jacques-Louis David sekä Jean-Auguste-Dominique Ingres; veistotaiteessa Antonio Canova. Arkkitehtuurissa suosittiin klassisia tiloja, pylväitä ja selkeää masso- ja tilarakennetta. Suomessa neoklassismi näkyi 1800-luvun alkupuolella; Carl Ludvig Engel suunnitteli Senaatintorin rakennuksia Helsingissä ja vahvisti kaupungin rakennustaiteellista ilmettä. 20. vuosisadan alkupäivien neoklassinen vaikutus ilmeni uudelleen musiikissa Stravinskyn neoklassismin kautta.