Naispappeuden

Naispappeuden käsite kuvaa naisten kelpaamista pappeuden tehtäviin kristillisissä kirkkokunnissa. Se tarkoittaa, että naiset voivat toimia papin, liturgian johtajan ja pastoraalisen työn haltijana yhtä lailla kuin miehet. Eri kirkkokunnat ovat ratkaisseet tämän kysymyksen eri tavoin: joissakin yhteisöissä naispappeus on vakiintunut käytäntö, kun taas toisissa se on kiistanalainen tai kokonaan kielletty.

Historiallisesti naispappeudesta on käyty kiistaa monissa kirkkokunnissa. Useat protestanttiset kirkot ovat laajentaneet pappeuden naisten käyttöön 1900-luvulla; anglikaaninen ja luterilainen perinne sekä monet reformoidut yhteisöt ovat ottaneet naispappeuden osaksi normikäytäntöään. Katolinen kirkko ja suurin osa ortodoksisista kirkoista ovat pysyneet miehiä koskevan pappisviran piirissä. Maailmanlaajuisesti naispappeus on muuttanut kirkkojen johtajuutta ja liturgista elämää, ja käytännöt vaihtelevat maittain. Pohjoismaat, Suomi mukaan lukien, ovat esimerkkejä paikoista, joissa naispappeus on laajasti yleistynyt luterilaisissa kirkoissa.

Teologiset perusteet ja nykytilanne: naispappeuden taustalla ovat erilaiset raamatuntulkinnat ja perinnekäytäntöjen tulkinnat. Puolustajat korostavat tasa-arvoa, kutsun moninaisuutta ja kirkon missiota, sekä sitä, että pappisvirka ei saisi rajoittua sukupuoleen. Vastustajat painottavat perinteen ja tekstien säilyttämää kuvaa virasta miehille. Nykytilanteessa naispappeuden asema vaihtelee kirkkokunnittain ja maittain: joissakin yhteisöissä se on vakiintunut, kun taas toisissa se on rajoitettu tai kiistetty, ja keskustelu jatkuu sekä ekumeenisella että teologisella tasolla.