Minitietokoneet

Minitietokoneet (engl. minicomputers) olivat keskikokoisia tietokoneita, jotka sijaitsivat suurten mainframe-tietokoneiden ja pienempien mikro- tai henkilökohtaisten tietokoneiden välissä. Ne suunniteltiin erityisesti usean käyttäjän samanaikaiseen käyttöön sekä aikajakopohjaiseen käsittelyyn, tarjoten riittävän laskentatehon ja laajemman ohjelmiston valikoiman pienemmissä organisaatioissa, oppilaitoksissa ja teollisuuskäytössä.

Teknisesti minitietokoneet olivat usein modulaarisia ja käyttivät time-sharing- tai multiuser-käyttöjärjestelmiä. Ne olivat yleisesti 16- tai 32-bittisiä ja tarjosivat runsaasti I/O-liitäntöjä sekä yhteyksiä ulkoisiin tallennuslaitteisiin ja tulostuslaitteisiin. Ohjelmisto- ja käyttökäytännöt vaihtelivat, mutta monissa järjestelmissä käytettiin Unix- tai vastaavia monikäyttäjäjärjestelmiä.

Esimerkkejä minitietokoneista ovat DEC PDP-8 (1965), PDP-11 (1970), Data General Nova ja Eclipse, IBM 1130 sekä HP 2100- ja 3000-sarjat. PDP-11:n ympäristö ja sen ohjelmistoekosysteemi olivat erityisen vaikutusvaltaisia, ja 1980-luvulla DEC:n VAX-sarja toi 32-bittisen arkkitehtuurin laajalle. Minitietokoneet olivat kaupallisesti tärkeä ratkaisu suurten yritysten sekä tutkimuslaitosten tarpeisiin ennen mikro-työaseman yleistymistä.

Minitietokoneiden aikakausi päättyi 1980-1990-luvuilla, kun mikroprosessoripohjaiset PC:t ja workstationit tulivat kustannustehokkaiksi vaihtoehdoiksi sekä yritysverkkojen keskitetty hallinta mahdollistettiin. Niiden kehitys vaikutti moniin käyttöjärjestelmiin ja ohjelmointikäytäntöihin sekä monikäyttäjä- ja aikakäyttöön liittyvään infrastruktuuriin.