Maailmankielien

Maailmankielien käsite viittaa kieliin, joita käytetään laajasti useissa maissa ja alueilla sekä kansainvälisessä viestinnässä, tieteessä ja mediassa. Maailmankielillä on sekä äidinkielisiä puhujia että suuria määriä ihmisiä, jotka käyttävät kieltä toisena tai vieraana kielenä. Kielen asema riippuu sekä puhujien määrästä että siitä, missä määrin siitä on tullut virallinen kieli, opetuskielenä tai yleisesti käytetty vuorovaikutuksen työväline.

Yleisimmiksi maailmankieliksi luetaan usein mandariinikiina, espanja, englanti, hindi sekä arabia, bengali, portugali, venäjä, ranska ja japani. Näillä kielillä on laajamittainen virallinen asema tai laaja opetuksen ja median käyttö, ja ne toimivat usein valtakielinä useissa maissa. Englannin asema lingua franca -kielenä näkyy erityisesti tieteessä, teknologiassa ja kansainvälisessä politiikassa, kun taas mandariinilla on suurin määrä äidinkielisiä puhujia.

Kielitieteellinen luokittelu sijoittaa maailman kielet useisiin suurimpiin kieliperheisiin, kuten Indo-European, Sino-Tibetan, Afroasiatic ja Austronesian. Maailmankielien status on sekä poliittinen että kulttuurinen ilmiö: perusopetuksen kielivalinnat, hallinnon käyttö ja kansainvälinen viestintä vaikuttavat siihen, mitkä kielet nähdään globaalisti merkittävinä. Murteet ja kielimuodot voivat olla vahvasti toisistaan eriytyneitä.

Globalisaatio ja digitalisaatio voivat sekä vahvistaa joidenkin kielten asemaa että uhata monien vähemmistökielten säilyvyyttä. Kielipolitiikka ja kielellinen monimuotoisuus ovat keskeisiä kysymyksiä nykykielitieteessä. Lähteinä käytetään usein Ethnologuea ja UNESCO Atlas of the World’s Languages in Danger.