Lisääntymisisolaatiomekanismit

Lisääntymisisolaatiomekanismit ovat biologisia ominaisuuksia, jotka estävät eri lajien jäseniä lisääntymästä keskenään tai estävät heidän jälkeläisiään olemasta lisääntymiskykyisiä. Nämä mekanismit ovat olennaisia lajiutumisessa, prosessissa, jossa uudet lajit syntyvät. Ne voidaan jakaa karkeasti esisynnytyksellisiin ja jälkisynnytyksellisiin mekanismeihin.

Esisynnytykselliset mekanismit estävät hedelmöityksen tapahtumista lainkaan. Näitä ovat esimerkiksi maantieteellinen isolaatio, jossa populaatiot elävät erillisillä alueilla. Ajoituksellinen isolaatio esiintyy, kun lajit lisääntyvät eri vuodenaikoina tai eri vuorokaudenaikoina. Käyttäytymisisolaatio johtuu eroista parinvalintakäyttäytymisessä, kuten erilaisissa soidinmenoissa tai feromoniviestinnässä. Mekaaninen isolaatio syntyy, kun lajien sukuelinten rakenne ei ole yhteensopiva. Gamettinen isolaatio tarkoittaa, että sukusolut (siittiöt ja munasolut) eivät kykene hedelmöittämään toisiaan, vaikka ne kohtaisivatkin.

Jälkisynnytykselliset mekanismit sallivat hedelmöityksen tapahtua, mutta estävät terveiden, lisääntymiskykyisten jälkeläisten syntymisen. Näitä ovat esimerkiksi hybridien kuolleisuus, jossa syntyneet jälkeläiset eivät selviä aikuisikään. Hybridien steriiliys tarkoittaa, että jälkeläiset ovat lisääntymiskyvyttömiä, kuten muulien tapauksessa. Myös hybridien heikentynyt elinkyky voi olla mekanismi, jossa jälkeläiset ovat elinkelpoisia mutta heikompia tai alttiimpia sairauksille kuin vanhempalajinsa. Nämä mekanismit varmistavat, että lajien geneettinen eheys säilyy.