Laumaimmuniteetti

Laumaimmuniteetti on populaatiotasoinen ilmiö, jossa riittävä osa väestöstä on immuuni tartuntataudille, jonka seurauksena taudin leviämisen jatkuminen vähenee tai estyy. Tämä suojaa myös niitä, joilla ei ole immuniteettia, kuten vastustuskyvyltään heikommat henkilöt tai pienet lapset.

Laumaimmuniteetti syntyy, kun riittävän suuri osa väestöstä on immuuni joko rokotuksen kautta tai aiemman tartunnan seurauksena. Tärkeä tekijä on taudin perusreproduktioiden määrä, R0, joka kuvaa sitä, kuinka monta uutta infektiota yhdessä vääjäämättä tartunnan saaneen yksilön keskimäärin tartuttaa. Käytännössä laumaimmuniteetin vaatima osuus väestöstä on noin 1 − 1/R0. Suurempi R0 vaatii korkeampaa immuniteettiasemaa; esimerkiksi rokotteilla suojatun taudin, kuten tuhkarokon, vaatimus voi olla noin 90–95 prosenttia väestöstä immuunina.

Ilman immuniteetin kertymistä laumaimmuniteetti on herkkä muuttuville tekijöille, kuten immuniteetin heikentymiselle, uusille taudinvariantseille tai väestössä esiintyvälle rakenteelliselle epätasaisuudelle. Siksi korkea rokotuskattavuus ja ylläpidetty immuniteettitaso ovat tärkeitä, jotta mahdolliset sheaverit eivät pääse muodostumaan suuriksi pullonkauloiksi.

Laumaimmuniteetti ei sinänsä tarkoita taudin täydellistä poistumista, eikä sitä voi pitää turvallisena keinona ilman rokotuksia tai ilman huomioitua riskiryhmien suojelua. Se on väline, jolla tilanne hillitään ja suojellaan erityisesti niitä, jotka eivät itse voi saada rokotetta. Siksi julkiset terveysohjelmat painottavat rokotussuojaa ja tiedottamista.