Konstruktiivismi

Konstruktiivismi on oppimisen ja tiedon luonnetta koskeva näkemys, jonka mukaan tieto rakentuu oppijan omien havaintojen, kokemusten ja ajatteluprosessien kautta. Oppija on aktiivinen toimija: uuden ymmärryksen muodostuminen tapahtuu yhdistämällä uutta tietoa aiempaan skeemaan, havaitsemiin ilmiöihin ja kontekstiin. Opetuksen tarkoitus on tukea tätä prosessia sen sijaan että siirtäisi valmiita totuuksia.

Käytännössä konstruktiivismissa tunnistetaan useita suuntauksia. Kognitiivinen konstruktiivismi (Piaget) korostaa ajattelun kehityksen rakenteellisia muutoksia ja skeemojen muokkautumista. Sosiaalinen konstruktiivismi (Vygotsky) puolestaan painottaa vuorovaikutusta ja kulttuuristen työkalujen merkitystä oppimisessa; ZPD eli lähin kehityksen alue sekä scaffolding eli ohjaaminen ovat keskeisiä käsitteitä. Radikaali konstruktiivismi (von Glasersfeld) korostaa, että tieto on subjektiivinen rakennelma, eikä objektiivista totuutta voida saavuttaa täysin muuttuvassa todellisuudessa.

Käytännön opetuksessa konstruktiivistiset periaatteet näkyvät ongelma- ja tutkimuspainotteisissa tehtävissä, autenttisissa ilmiöissä sekä yhteistyöhön ja reflektointiin perustuvissa lähestymistavoissa. Tärkeää on aiemman tiedon aktivoiminen, kontekstin huomioiminen sekä oppimisympäristön suunnittelu, jossa oppija saa käyttää omia keinojaan ja rakentaa ymmärrystään vaiheittain. Arvioinnissa painotetaan muutos- ja prosessipolkuja sekä oppijan omia näytteitä osaamisesta.

Kritiikkiä on esitetty muun muassa relativismin riskistä, siitä että oppiminen voi jäädä liian subjektiiviseksi, sekä siitä että tehokkaaksi suunniteltu konstruktiivinen opetus vaatii vahvaa opettajan osaamista. Historiallisesti konstruktiivismi juontaa juurensa Piagetista ja Vygotskystä; sen sovellukset ovat laajasti levinneet koulutukseen ja opettajankoulutukseen.